Väkivalta kommunistisen liikkeen historiassa

Väkivalta kommunistisen liikkeen historiassa

Vieraskynässä tällä kertaa Matti Niemi, joka tarjoaa kaikille näkemyksensä väkivallasta kommunismin historiassa. Mikäli Chilen presidentti Salvador Allende, jonka alaisuudessa tehtiin äärioikeistolainen vallankaappaus tänä päivänä vuonna 1973, olisi lukenut tämän, kenties hänenkin kurja kohtalonsa olisi  vältetty.


“Järjestöt, jotka väittävät olevansa vallankumouksellisia mutta kieltäytyvät kehittämästä sotilaspolitiikkaa ennen kuin kysymys yhteenotosta muodostuu käytännön realiteetiksi, hylkäävät itsensä vallankumouksellisina voimina. He toimivat jo nyt vallankumouksen haudankaivajina, stadionien ja hautuumaiden huoltomestareina.” [1]
– T. Derbent, Categories of Revolutionary Military Policy (2006)

“Jos vallankumous vaatii väkivaltaa, määräysvaltaa ja kuria, olen täysin väkivallan, määräysvallan ja kurin puolesta. Hyväksyn ne sellaisenaan, kaikkine kauheuksineen ilman pelkurimaisia varauksia.” [2]
– Mariátegui, Ethics and Socialism (1930)

“Poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta.”
– Mao: Problems of War and Strategy (1938)

“Kaikki paitsi valta on illuusiota.”
– Lenin, The Denouement is At Hand (1905) [3]

Marxilaisuus kehottaa meitä tarkastelemaan kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä luokkakantaisesti. Tätä vastaavasti väkivalta voidaan jakaa kahteen pääryhmään: taantumukselliseen ja edistykselliseen väkivaltaan. Karkeasti määritellen taantumuksellista väkivaltaa ovat kaikki ne väkivallan ilmaukset, jotka toteuttavat, ylläpitävät, puolustavat, lujittavat jne. porvariston ja muiden taantumuksellisten valtaa tai ovat muuten sen lieveilmiöitä.

Imperialistien sodat alistettuja maita, toisia imperialisteja tai vallankumousta vastaan ovat ilmeisiä esimerkkejä, mutta myös rikollisjengien, fasistilaumojen yms. väkivalta sekä “yksilöllinen” väkivalta esimerkiksi lähisuhteissa ovat taantumuksellista väkivaltaa. Edistyksellinen väkivalta puolestaan kehittyy ensin suojaksi taantumukselliselta väkivallalta ja kohoaa luokkataisteluliikkeen edetessä vallankumoukselliseksi väkivallaksi, jonka tavoittelema ylivoima on edellytyksenä kaiken yhteiskunnallisen väkivallan loppumiselle [4].

On yksipuoleista puhua vain taantumuksellisesta tai vain edistyksellisestä väkivallasta ilman vastakohtaansa. Yksipuoleisuutta välttämiseksi on tunnistettava, että kun kysymys on taantumuksellisen väkivallan vastustamisesta, kysymys on edistyksellisen väkivallan kannattamisesta. Tämä on vallankumouksen keskeinen kysymys, sillä vallankumous tarkoittaa vanhan valtion korvaamista uudella ja valtio taas merkitsee väkivallan organisaatiota – nämä ovat jo Marxin ja Engelsin opettamia perustotuuksia eikä mikään historia ole niitä kumonnut. Klassinen systemaattinen rautalankaesitys marxilaisesta valtiokäsityksestä on Leninin Valtio ja vallankumous (1917).

Tässä kirjoituksessa esittelen väkivaltaa joidenkin maailman kommunistisen liikkeen historian keskeisten kysymysten valossa. Lopuksi teen yhteenvetoa historian opetuksista. Sekä yhteenvetoni että historiallinen aineistoni ovat pakosti puutteellisia, pelkkiä pintaraapaisuja, sillä aihe on niin laaja, että siihen liittyvien kysymysten selvittämiseksi perin pohjin tarvittaisiin kokonainen kirja. Toisaalta sellainen työ olisi jokseenkin turhaa, sillä verrattomasti enemmän opimme tutkimalla näitä kysymyksiä käytännön kautta. On kuitenkin huomattava, että esim. KomNL:n mahdollisuudet legaalisena järjestönä ovat tässä suhteessa tarkasti rajatut.

Marxin ja Engelsin katsomukset

Ymmärrys vallankumouksellisesta väkivallasta historian lainalaisuutena on jo itse Marxin tunnistama. Kuuluisimpia Marxin muotoiluja tälle löytyy Pääomasta (1867): “väkivalta on historian kätilö” [5]. Itse asiassa jo Kommunistisen puolueen manifestissa (1848) sivutaan kysymystä vallankumouksellisesta väkivallasta, joskin erityisesti Pariisin kommuunin 1871 opetukset vahvistivat oikeiksi ja terävöittivät Marxin ja Engelsin katsomuksia [6].

Vuoden 1895 esipuheessaan Marxin teokseen Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850 (1850) Engels esitti perustellun näkemyksensä, että barrikaditaistelujen aika oli ohi. “Merkitseekö tämä, ettei katutaisteluilla ole osuutta tulevaisuudessa”, Engels kysyi heti perään ja vastasi: “Ei suinkaan”. Tämän jälkeen hän esitti omia näkemyksiään vallankumouksellisen väkivallan tulevista muodoista. Se oli Engelsin viimeinen kirjoitus kansainväliselle työväenliikkeelle ja hänen poliittinen testamenttinsa orastavalle vuosisadalle.

Marxilaisuus toisen internationaalin kynsissä

Poliisivainon verukkeella Engelsin mainitusta esipuheesta poistettiin katutaisteluja puolustavat kohdat vielä hänen eläessään, ja hän itse kritisoi näyttävänsä muokatun tekstin perusteella periaatteettomalta rauhanrakastajalta. Revisionisti Bernstein pimitti esipuheen alkuperäisen version, joka löydettiin vasta v. 1928. Kyse on yhdestä historian räikeimmistä ja kohtalokkaimmista väärennöksistä.

Väärennöksen – ja samalla vallankumouksellisen väkivallan – merkitystä työväenliikkeelle kuvastavat hyvin Luxemburgin sanat Saksan kommunistisen puolueen perustamiskokouksessa v. 1918:

“En sanoo, että Engels tällä esipuheella teki itsensä osasyylliseksi Saksan koko kehityslinjaan; sanon vain: tässä on sen käsityksen klassinen asiakirja, joka eli Saksan sosialidemokratiassa, joka oikeammin sanoen tappoi sen” (lainattu Palme Duttin 1973: 108 mukaan). [7]

Näiden Luxemburgin sanojen taustalta löytyy revisionismin eli “marxilaisuutena esiintyvän porvarillisen työväenpolitiikan” kehittyminen avoimeksi sosiališovinismiksi (=sosialismia sanoissa, kansalliskiihkoa teoissa) ensimmäisen maailmansodan syttyessä v. 1914. Tunnetusti heidän johtamansa työväenpuolueet, siis käytännössä kaikki Venäjän bolševikkeja lukuun ottamatta, liittoutuivat sodan alkaessa omien imperialististen isäntiensä kanssa toisten maiden imperialisteja vastaan ja osallistuivat siten työläisten veren vuodattamiseen. Kaikki tämä tapahtui vastoin toisen internationaalin päätöksiä, jotka oli hyväksytty velvoittamaan sosialisteja taistelemaan imperialistista suursotaa vastaan vallankumouksella, mikä kiteytyi mm. tunnuksessa “sota sotaa vastaan”. Jäätyään vähemmistöksi revisionistit olivat kaikessa hiljaisuudessa hyväksyneet nuo päätökset säilyttääkseen valheellisen yhtenäisyyden puolueessa.

Imperialismin ja revisionismin aika

Revisionismi on imperialismin aikakauden tuote. Imperialismi taas on kapitalismin nykyinen vaihe, jonka läpimurto tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Sillä on kolme ominaisuutta, jotka erottavat sen aiemmasta kapitalismista: Leninin sanoin “imperialismi on (1) monopolistista kapitalismia, (2) loismaista eli mätänevää kapitalismia, (3) kuolevaa kapitalismia” [8]. Viimeksi mainitun mukaisesti Venäjän v. 1905 vallankumous oli osoittanut tuon ajan vallankumouksellisille, että proletaarisen vallankumouksen aatto oli käsillä. Revisionistit sen sijaan väittivät, että kapitalismin ristiriidat olivat heikkenemässä, että vallankumous ei olisi mahdollinen ja että luokkataistelu tulisi korvata reformismilla eli kapitalismin uudistamisen (=pelastamisen) politiikalla [9].

Imperialismin aikana kourallinen rikkaimpien kansakuntien porvareita on onnistunut alistamaan ennennäkemättömällä sotilaallisella voimalla kaikki kansat tuottamaan noille loisijoille valtavia liikavoittoja [10]. Näistä liikavoitoista osa käytetään lahjomaan porvarien puolelle suhteellisen pieni työväenluokan kerros, jolla on kuitenkin kokoonsa nähden valtava yhteiskunnallinen merkitys.

Eri tavoin etuoikeutetut työläiset ovat revisionismin kivijalka, ja heidän johtoasemansa murskaaminen työväenliikkeessä on vallankumouksen edellytys. Juuri siksi englantilainen imperialisti Cecil Rhodes vetosi jo 1800-luvun lopulla porvariveljiinsä, että “ellette halua kansalaissotaa, teidän täytyy tulla imperialisteiksi” (siteerattu Lenin: Valitut teokset 5, s. 457 mukaan). Etuoikeus on etuoikeutetuille luokille siunaus, mutta työväenluokalle se on kirous, sillä se murentaa työväenluokan taistelutahtoa ja hajottaa sen rivien vallankumouksellista yhtenäisyyttä. Siksi etuoikeutetut työläiset voivat liittyä vallankumouksellisen proletariaatin riveihin vain sillä ehdolla, että he poliittisesti ja ideologisesti hylkäävät omat etuoikeutensa perustavampien luokkaetujensa tähden [11].

Revisionistien avoin asettuminen imperialistien leiriin ensimmäisen maailmansodan puhjetessa johtui heidän imperialisteilta saamistaan poliittisista ja taloudellisista etuoikeuksista, joiden teoreettisena ilmauksena oli kapitalismin kaunisteleminen. Toisten maiden kilpailevat imperialistit olivat näiden ns. valesosialistien vihollisia, ja maailmansodan muuttuessa kansalaissodiksi vallankumouksesta tuli heidän päävihollisensa. Tunnetuin esimerkki lienee Saksan v. 1919 spartakistikapinan kukistaminen sosiaalidemokraattienemmistöisen hallituksen käskystä ja kapinan johtajien Luxemburgin ja Liebknechtin kiduttaminen ja murhaaminen protofasististen Freikorps-joukkojen toimesta. Erityisen suuri rooli tuossa vastavallankumouksessa oli sosiaalidemokraattisella puolustusministeri Noskella, jonka “kunniaksi” kommunistit eri maissa, myös Suomessa, nimittivät sosiaalidemokraatteja noskeiksi/noskelaisiksi vielä 30-luvulle tultaessa.

Komintern maailmanvallankumouksen johdossa

“Kaikissa maissa kiintyy vallankumouksellisten kansanjoukkojen toivo vaan siihen, että porvarivalta on kukistettava, sen luokkavalta kerrassaan hävitettävä ja tilalle asetettava työväenvalta. Vallankumoukselliset joukot ovat menettäneet luottamuksensa entisiin taistelutapoihin, päämääriin ja imperialismin palvelukseen ryhtyneisiin johtajiinsa. Sosialistinen tietoisuus käy elämän käytännölliseksi kysymykseksi ja sosialismin toteuttamista aletaan vaatia.”
Suomen Kommunistisen puolueen perustamislausunto

Kommunistinen internationaali perustettiin kiivaana vallankumouskautena, ja sen puolueet valmistautuivat luokkasotiin. Tämä vallankumousaalto päättyi v. 1923 mennessä. Kominternin viides kongressi v. 1924 selitti kapitalismin suhteellisen vakautumisen ilmenevän sosiaalidemokraattisten ja porvarillisradikaalisten hallitusten toimissa ja johtuvan pääasiassa taistelevan työväenliikkeen tukahduttamisesta, missä fasismi näytteli kasvavaa roolia. Nuoret kommunistiset puolueet eivät olleet osanneet vielä kyllin syvällisesti, luovasti ja ennen kaikkea kokeneesti soveltaa kommunistista menettelytapaa erotuksena toisen internationaalin menettelytavoista, jotka edellyttivät porvarillista legaalisuutta ja aina pyrkivät sen saavuttamiseen ja säilyttämiseen eikä koskaan sen vallankumoukselliseen rikkomiseen.

Seuraavassa kongressissaan v. 1928 Komintern povasi kapitalismin suhteellisen vakautumisen kauden pikaista loppua. Vastoin kaikkien porvareiden ja heidän sosiaalidemokraattisten renkiensä ennustuksia suhteellisen vakauden kausi päättyikin tunnetusti seuraavana vuonna siihenastisen historian syvimpään lamaan, jonka myötä 20-luvulla syntyneet fasistiset liikkeet nostettiin valtaan. Klara Zetkin selitti, että “historiallisesti fasismi on rangaistus Länsi- ja Keski-Euroopan proletariaatille siitä, että se ei ole onnistunut viemään eteenpäin Venäjällä aloitettua vallankumousta” (siteerattu Palme Duttin 1973: 219 mukaan). [12]

Osallistuttuaan vallankumousten teurastamiseen sosiaalidemokraatit lähenivät entisestään suurpääomaa ja ylistivät kasvavissa määrin porvareita sanoin ja teoin. Samalla he lähenivät fasisteja, jotka olivat “finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein šovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten” (Komintern 1933) verikoiria. Sosiaalidemokraatit pitivät kommunisteja pahimpina vihollisinaan ja kieltäytyivät fasisminvastaisesta yhteistyöstä, kunnes fasistit kaikista palveluksistaan huolimatta murskasivat heidät.

Fasismin nousu ja pitkitetty kansansota

Jo 30-luvulla porvarillisen demokratian kannattajat syyttivät kommunisteja fasismin valtaannoususta. On tietenkin totta, että taantumuksellisten terrori on sitä säälimättömämpää, mitä ahtaammalla heidän valtansa on. Kuitenkin jos fasismin valtaannousu johtuisi kommunistien menestyksestä, miksi Neuvostoliitossa ei 30-luvulla fasismi noussut valtaan? Toisaalta silloin taas, kun työväenluokan enemmistö on seurannut reformisteja, fasismi on ollut voitokas, sillä reformistit ovat yleensä historiassa kieltäytyneet yhdistämästä työväenluokan voimia fasisminvastaiseen taisteluun.

Euroopan kapitalististen maiden kommunistiset puolueet olivat suhteellisen voimattomia fasismin edessä, kun taas Kiinan kommunistinen puolue onnistui valmistamaan edellytykset v. 1949 vallankumouksen voitolle sodassa japanilaisia anastajia vastaan v. 1937–1945. Tulkintani mukaan ratkaisevaa roolia näytteli Maon kehittämä pitkitetyn kansansodan strategia [13], joka erosi ratkaisevasti Kominternin ns. pitkällisen ja lähinnä legaalisen taistelun strategiasta, joka oli enimmäkseen toisen internationaalin jätettä. [14]

Kiinan kansanvallankumouksen voiton “salaisuus” piilee siinä, että vaikka strategisesti se joutui käymään taistelua yhdellä kymmentä vastaan, niin taktisesti se pyrki aina asettamaan kymmenen yhtä vastaan näin tuhoten vihollisen yksi kerrallaan. Derbent (2006) onkin huomauttanut, että insurrektionistinen strategia, joka nojautui legaalisiin puolueisiin täydennettynä salaisilla sotilasrakenteilla [clandestine military structures], oli erityisen sopimaton natsi-invaasion olosuhteissa, jolloin puolueet joutuivat ikään kuin improvisoimaan pitkitetyn kansansodan käytäntöä. Myös esim. porvarillinen kirjoittaja Esa Seppänen on tehnyt pitkitetyn kansansodan strategiaa puoltavia havaintoja toisen maailmansodan partisaaniliikkeistä teoksessaan Sissisota – aikamme sota (1971).

Moderni revisionismi ja suhteellisen rauhan aika

Moderni revisionismi nousi useimmissa Euroopan kommunistisissa puolueissa valtaan toisen maailmansodan päätyttyä. Tällä oli taustansa jo sodanaikaisissa virheissä: esimerkiksi Iso-Britannian kommunistinen puolue osallistui lakkojen rikkomiseen sodan aikana vieraantuen (entisestään) työväenluokasta, ja esim. Ranskan kommunistinen puolue taas ei yhteisrintamassa pitänyt yllä eroa porvarillisiin puolueisiin ja päätyi sen myötä hännystelemään hallitsevia luokkia. Kummassakin tapauksessa on kyse yhteisrintaman virheellisestä soveltamisesta, mistä on syytettävä myös Neuvostoliittoa, joka kehotti tuohon politiikkaan liittoutuneiden maiden kommunistisia puolueita.

Pääsyynä puolueiden revisioitumiseen oli kuitenkin toiselta internationaalilta perityt reformismin jäänteet, joita vastaan Komintern ei ollut käynyt kylliksi säälimätöntä ja perinpohjaista taistelua [15]. Suomen kommunistisen puolueen revisioituminen toisen maailmansodan jälkeen näkyi siinä, että se keskittyi reformistiseen työhön ja porvarillisen demokratian vahvistamiseen, vaikka sodan jälkeisessä tilanteessa olisi ollut erittäin hyvät edellytykset vallankumouksen valmistamiselle ja vaikka porvarillinen demokratia oli juuri käytännössä osoitettu heikoimmaksi suojaksi työväenluokalle fasismia ym. taantumusta vastaan.

Täyteen vauhtiinsa modernin revisionismin nousu pääsi Stalinin kuoltua v. 1953, kun Hruštšovin johtama porvarillinen klikki kaappasi vallan NKP:ssä. Vaikka Stalin olikin vielä ollut sosialismin kannalla ja taisteli yleensä päättäväisesti
opportunismia vastaan, hän ei kuitenkaan ollut osannut johtaa joukkoluonteista taistelua, joka olisi estänyt ns. uuden porvariston vaivihkaisen nousun puolueessa. Vaikka Stalinin virheiden syvällinen ymmärtäminen on tärkeää niiden välttämiseksi omassa työssämme, niihin ei voida tässä kirjoituksessa paneutua enempää.

Modernin revisionismin henkilöitymä Hruštšov julisti ns. kolme rauhaa:

(1) rauhanomainen siirtyminen sosialismiin, mikä ei asiallisesti eroa toisen internationaalin aikaisten revisionistien kuten Bernsteinin teorioista;

(2) rauhanomainen rinnakkainelo imperialismin kanssa, joka asetti rauhan imperialistien kanssa ulkopolitiikan pääperiaatteeksi; sekä

(3) rauhanomainen kilpailu, jonka mukaan ristiriita imperialismin ja sosialismin välillä ratkeaisi taloudellisella kilpailulla.

Noilla teorioilla kiistettiin imperialismin ääritaantumuksellinen ja sotakiimainen luonne. Niiden virheet ovat ilmeisiä, ja esimerkiksi rauhanomainen siirtyminen sosialismiin on johtanut valtavaan verenvuodatukseen ilman sosialismia kaikkialla, missä se on yhtään uhannut taantumuksellisten valtaa kuten Brasiliassa v. 1964, Indonesiassa v. 1965 ja Chilessä v. 1973. Maon aikana Kiinan kommunistinen puolue johti kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä taistelua modernia revisionismia vastaan, ja 60–70-luvuilla vallankumoukselliset kommunistit erosivat puolueista, jotka olivat enää vain nimellisesti kommunistisia.

Lukuisat siirtomaiden vapaussodat toisen maailmansodan jälkeen ovat vahva todiste vallankumouksellisen väkivallan puolesta aikana, jolloin modernit revisionistit saarnasivat, että muuttuneessa maailmantilanteessa olisi keskityttävä rauhanomaisiin ratkaisuihin. Kun kerran imperialistit olivat valmiita teurastamaan siirtomaidensa kansoja ylläpitääkseen liikavoittojaan – tappaen esim. Koreassa jopa viidenneksen koko maan väestöstä –, ne olisivat taatusti valmiita tekemään sen myös kotonaan, kun uhkana ei olisi vain liikavoittojen supistuminen tai jokseenkin symbolinen tappio vaan imperialistien täydellinen syrjäyttäminen vallasta.

Eurosentrismin uhallakin siirtomaiden vapaussotiin ei tässä syvennytä sen tarkemmin, sillä kirjoituksen tarkoitus on perustella, että vallankumouksellinen väkivalta on luokkataistelun universaali laki kaikkina aikoina myös imperialistisissa maissa. Kuuban vallankumouksesta, joka on nostanut Guevaran ikoniseen asemaan länsimaissa, riittää todeta sen verran, että sen sotilaallisena strategiana ollut ns. fokismi [16] ei voi olla luotettava strategia, kuten Guevarakin joutui Boliviassa huomaamaan.

Toisen maailmansodan jälkeiset 20 vuotta olivat kiistatta suhteellisen rauhallista aikaa kehittyneissä kapitalistisissa maissa, mutta tähän on pidettävä syynä revisioituneiden “kommunististen” puolueiden rauhanomaista menettelytapaa eikä väkivaltaisten menettelytapojen sopimattomuutta näissä maissa. On kuitenkin painotettava, että kyse on ollut vain suhteellisen rauhan ajasta, sillä väkivaltaisia yhteenottoja valtiokoneiston kanssa tapahtui kaikkialla toistuvasti, joskin Suomessa lähinnä v. 1949 Kemin veritorstai.

Vallankumouksellisen väkivallan “uusi” nousu

60-luvulla suhteellisen rauhan aika alkoi jälleen selvästi särkyä. Kehittyneissä kapitalistisissa maissa aseellista taistelua käyvistä keskeisistä järjestöistä Mustat pantterit perustettiin v. 1966 ja PIRA [väliaikainen IRA, eng. Provisional Irish Republican Army] erosi IRA:sta v. 1969. Molemmat järjestöt onnistuivat karkottamaan taantumukselliset väkivaltakoneistot kokonaisilta asuinalueilta ja järjestämään uutta valtaa. Ne ovat siten osaltaan osoittaneet, että urbaaneja tukialueita voidaan järjestää aivan imperialismin pedonkidassa, mikä on keskeistä pitkitetyn kansansodan soveltamiselle imperialistisissa maissa. Vuosikymmenen lopulla nk. v. 1968 protestit ympäri maailman, mukaan lukien kaikissa johtavissa imperialistimaissa, olivat osoituksena laajojen kansanjoukkojen valmiudesta päättäväiseen taisteluun “omia” valtiokoneistojaan vastaan – tunnetuimpana Ranskan toukokuun tapahtumat.

Edelleen 70-luvulla monissa Euroopan maissa perustettiin kaupunkisissijärjestöjä, joista tunnetuimpia ovat Italian Punaiset prikaatit ja Saksan Punainen armeijakunta. Näiden olemassaolo, sinnikäs selviytyminen [17] ja suhteellinen menestys [18] kertovat myös osaltaan vallankumouksellisen väkivallan edellytyksistä imperialistisissa maissa. Tänä aikakautena perustetut kehittyneiden maiden keskenään hyvinkin erilaiset militantit vasemmistoliikkeet jatkuivat pitkälle 80-lukua. 80-luvulla natsiskiniliikettä vastaan alkoivat myös kehittyä nykyiset antifasistiset liikkeet, jotka ovat alusta saakka vannoneet valmiutta yhteenottoihin fasistien ja heitä suojelevien poliisien kanssa.

Kapitalismi historian loppuna?

Neuvostososiaali-imperialismin romahtaessa 80–90-lukujen taitteessa kapitalismin ideologit julistivat Francis Fukuyaman suulla “historian loppua”, ts. että kapitalismi olisi voittanut lopullisesti sosialismin. Pöyristyttävämpiä väitteitä saa historiasta etsiä! Perun kansansota, joka alkoi vaaliuurnien polttamisella v. 1980, oli huipussaan 90-luvun alussa. Vuodesta 1969 jatkunut Filippiinien kansansota puolestaan kääntyi vaikeuksien jälkeen uuteen nousuun v. 1992 oikaisukampanjan myötä. Nepalin kansansota (1996–2006) oli vasta alkamassa. Turkissa puolestaan on käyty kansansotaa vuodesta 1980 ja Intiassa jo vuodesta 1967 (nykyinen vaihe 2004 IKP(maolaisen) perustamisen myötä). Sosialismiko oli lopullisesti lyöty?

Seattlen mellakat v. 1999 merkitsivät globalisaationvastaisen liikkeen läpimurtoa, mutta ennen kaikkea ne osoittivat, että alkavallakin vuosisadalla tarvitaan militanttia asennetta sekä rohkeutta ja valmiutta vastata imperialistien taantumukselliseen väkivaltaan. Vuonna 2005 Ranskassa nähtiin valtavat lähiömellakat, jollaisia on nähty myös Yhdysvalloissa sekä muualla Euroopassa, mm. niinkin lähellä kuin Tukholmassa v. 2013. Tuoreimpana tapauksena on Hampurin G20-kokouksen mellakat, joissa kokonaisia kaupunginosia pystyttiin puhdistamaan puolisotilaallisista poliisijoukoista – eikä vain siksi, että mellakoitsijoita oli tullut eri puolilta Eurooppaa, vaan myös siksi, että he saivat paikallisilta asukkailta aktiivista tukea. Varsinkin spontaaneita lähiömellakoita yhdistäviä tekijöitä ovat olleet segregaatio, poliisiväkivalta ja rasismi, eikä ole mahdotonta, etteikö Suomessakin voisi puhjeta vastaavaa tulevaisuudessa [19].

Vuoden 2008 finanssikriisin myötä kehittyneissä kapitalistisissa maissa on nähty yhteiskunnallisen tilanteen huomattavaa kärjistymistä. Erilaiset fasistiset ja fasisminsukuiset liikkeet ovat voimistuneet ja nousseet valtaan. Maailmanpoliittinen tilanne on osoittanut merkkejä kärjistymisestä luoden uuden suursodan uhkaa. Elämme vallankumouksellisten nousujen aikakautta, minkä vuoksi vallankumoukseen on valmistauduttava kaikinpuolisesti, mukaan lukien valmistautumalla vallankumoukselliseen väkivaltaan.

Tulevan vallankumouksen menestyksen takaamiseksi on tehtävä selvä pesäero eräänlaiseen fukuyamalaisuuteen vasemmiston sisällä. Se on menettänyt vallankumouksellisen optimismin eli lujan uskon siihen, että työväenluokka voi murskata kahleensa. Siksi se ylistää “länsimaista demokratiaa” tärkeimpänä, ihanimpana asiana maan päällä ja uskottelee, että demokratian turvin kapitalismia voidaan uudistaa paremmaksi, kunnes jonain kauniina aamuna herättäisiin sosialismissa.

Opetuksia

Kuten yleensä myös väkivallan suhteen sosialistien asennoituminen voidaan jakaa kolmeen leiriin: oikeistoon, keskustaan ja vasemmistoon. Oikeistolaiset tuomitsevat edistyksellisen väkivallan joko yleensä tai sillä verukkeella, että se on vielä (=ikuisesti) kaukaisen tulevaisuuden kysymys. Vasemmistolaiset puolestaan ymmärtävät väkivallan aina ajankohtaiseksi: se on luokkataistelun korkein muoto, sillä ilman väkivaltaa ei voida murskata vanhaa valtaa ja rakentaa uutta, ja siksi vallankumouksellinen väkivalta on kaikkien käynnissä tai kehkeytymässä olevien luokkataistelujen pääasiallinen muoto [20]. Keskustalaiset ovat häilyviä, joskin yleensä sanoissa vasemmiston puolella, mutta ennen kaikkea he haluavat yhtenäisyyttä ja siten palvelevat oikeistoa, jonka kanssa ei voi olla yhtenäisyyttä.

Kysymys väkivallasta ei ole kuitenkaan pelkästään kysymys vallankumouksesta. Oikeistolainen väkivallan tuomitseminen on nimittäin työväen teurastuksen politiikkaa, ja myös keskustalaisuus pyrkii laskemaan työväeltä aseet porvariston väkivallan edessä. Vain vasemmistolainen linja, joka ymmärtää väkivallan merkityksen ja on valmis käyttämään sitä työväenluokan puolustamiseksi ja porvariston hirmuvallan nujertamiseksi, on johdonmukaisesti työväenluokan puolella. Sitä paitsi ei työväenluokkaa saada kosiskeltua pasifismilla – marttyyrin kohtalo on yhtä kuin tappio, ja sellaisena työväenluokka sen myös näkee.

Mutta onko valmius väkivaltaan pelkästään sen hyväksymistä, että väkivaltaan jouduttaneen turvautumaan? Ei suinkaan, sillä vastapuolella on erittäin kouliintunut ja hirvittävin asein varustautunut vihollinen – moderni militaristinen valtiokoneisto, joka pystyy mittaamattomasti raaempaan terroriin kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Jotta Suomen v. 1918 luokkasodan tappion murhenäytelmä voidaan välttää, työväenluokan on asteittain harjaannuttava vallankumoukselliseen väkivaltaan. Myös tältä kannalta pasifistinen kosiskelu on typerää, sillä se ei valmista työväenluokkaa vallankumoukseen, vaan on enemmänkin kömpelö yritys kalastella ääniä ja porvarillista legaalisuutta [21].

Valmistautumista väkivaltaan ei kuitenkaan pidä käsittää ultra-“vasemmistolaisesti”, ts. sotilaallisena seikkailupolitiikkana, joka kiiruhtaa asioiden edelle ja on yhtä irrallaan työväenjoukoista kuin oikeistolaisuuskin. On avoimin mielin katsottava, missä yhteiskunnallisissa kamppailuissa on nyt tai pian liikkeen kehittyessä tai yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa väkivallan elementti ja pyrittävä kehittämään sopivia menetelmiä työväenluokan puolustautumiseksi taantumukselliselta väkivallalta. Kamppailujen ja menetelmien tarkempi käsittely on toisen kirjoituksen aihe; tässä riittää vain todeta, että varsinkin fasismi näyttelee kasvavaa uhkaa.

Mikä sitten on oikea strategia? Luonnollisesti se voi kehittyä vain tutkimalla asiaa käytännössä, mutta historian perusteella voidaan nimetä kaksi reunaehtoa: (1) on nojauduttava työväenjoukkoihin, ja (2) on kasvatettava vähitellen kykyä väkivaltaan välttäen ratkaisevia iskuja viholliselta. Juuri tätä pitkitetty kansansota merkitsee pähkinänkuoressa.

Viitteet

[1] “Organizations that claim to be revolutionary but which refuse to develop a military policy before the question of confrontation becomes a practical reality, disqualify themselves as revolutionary forces. They are already acting as gravediggers of revolution, the quartermasters of stadiums and cemeteries.”

[2] “If the revolution demands violence, authority, discipline, I am all for violence, authority, discipline. I accept them in block form, with all their horrors, without any cowardly reserves.”

[3] Leninin teosten suomennoksessa on kömpelösti siiteeraantuva käännös: “Annan kaikki paitsi, paitsi valtaa, – sanoo tsarismi. Kaikki muu, paitsi valtaa, on aave, – vastaa vallankumouksellinen kansa.” (Lenin: Teokset 9, s. 439).

[4] Esim. Mao on ilmaissut asian näin: “We are advocates of the abolition of war, we do not want war; but war can only be abolished through war, and in order to get rid of the gun it is necessary to take up the gun”. Marxists.org: Selected Works of Mao Tse-tung, Problems of War and Strategy (1938)

[5] Käytetty muotoilu ei kylläkään ole sanatarkasti Marxilta. Tutkiessaan “Pääoman” ensimmäisen osan lopussa niin sanottua alkuperäistä kasautumista Marx kirjoittaa: “Väkivalta on jokaisen uutta kohdussaan kantavan vanhan yhteiskunnan kätilö” (VII.24.6). Leipätekstissä käytetty versio on kuitenkin yleisessä käytössä ja lauserakenteeltaan paljon yksinkertaisempi, selkeämpi.

[6] Marxin ja Engelsin esipuheessa v. 1872 saksankieliseen laitokseen todetaan hyvin kursorisesti mm. marxilaisen vallankumousopin kehitys. Syvemmin Pariisin kommuunin opetuksia Marx käsittelee teoksessaan Kansalaissota Ranskassa (1871).

[7] Väärennöksestä lisää ks. viitattua Palme Duttin teosta Internationaali (alun perin v. 1966).

[8] Leninin kirjoituksen Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus (1916) alussa. Tuossa lyhyessä kirjoituksessa Lenin esittelee suhteellisen yleistajuisesti vallankumouksellisten kommunistien yhä kannattaman linjan imperialismin ja revisionismin keskinäisestä suhteesta sekä kommunistisesta menettelytavasta imperialismin oloissa.

[9] Luxemburgin teoksessa Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous? (1900) on perusteellisesti kumottu kaikki revisionistien väitteet niin filosofian kuin talouden ja politiikankin alalla. Perusteellisuudestaan huolimatta teos on lyhyt ja selkotajuinen.

[10] Liikavoitto on tekninen termi, joka merkitsee huomattavasti keskimääräistä suurempaa riistoastetta. Ns. kolmannen maailman jopa kuolettavan alhainen elintaso on liikavoittojen kääntöpuoli.

[11] Vrt. Manifestia: “vain sillä ehdolla, että he hyväksyvät proletariaatin katsantokannan”

[12] Palme Dutt (1973) määrittelee fasismin seuraavasti: “Fasismi syntyi jyrkkien luokkavastakohtaisuuksien rasittamissa maissa, joissa oli potentiaalinen vallankumouksellinen tilanne, mutta ei kuitenkaan vielä kylliksi kehittynyttä vallankumouksellisen työväenluokan johtajistoa, joka olisi kyennyt toteuttamaan voitollisen sosialistisen vallankumouksen; joissa sosialidemokraattiset johtajat pystyivät pitämään otteessaan työväenluokan enemmistön ja tulemaan kapitalismin avuksi ja katkaisemaan vallankumouksen tien, mutta samalla lisäten työväenluokan tyytymättömyyttä; ja missä huonoon huutoon joutunut kapitalistinen hallitus saattoi niin muodoin käyttää hyväkseen demagogien kaikenkirjavaa joukkoa, joka äänekkäästi pauhasi radikaaleilta kuulostavia isänmaallis- ja rotukiihkoisia iskulauseita, mutta joita itse asiassa suurpääoma rahoitti mobilisoidakseen taantumuksellisen ‘joukkoliikkeen’ mitä sekalaisimmista, pääasiallisesti keskiluokkaa edustavista tyytymättömistä ja pettyneistä aineksista, mutta myös työläisten takapajuisista ryhmistä käymään taistelua järjestynyttä työväenliikettä vastaan ja siten avaamaan tietä suurpääoman kaikkein hyökkäävimpien ja taantumuksellisimpien piirien terroristisen diktatuurin perustamiselle” (s. 218–219).

[13] Pitkitetyn kansansodan käytännöt ovat hyvin vanhoja, ja esim. Seppänen (1971) näkee Maon teorian edeltäjinä mm. Espanjan ja Venäjän vastarinnan Napoleonia vastaan 1800-luvun alussa. Kuitenkin Mao esitti ensimmäisenä systemaattisen ymmärryksen pitkitetystä kansansodasta, lanseerasi sitä koskevan keskeisen käsitteistön ja on modernin sissisodan teorian isä vaikuttaen kaikkeen myöhempään sissisotaa ja yleensä sotaa koskevaan ajatteluun.

[14] Jotain kertoo jo se, että Euroopan kommunistiset puolueet olivat paitsi kyvyttömiä estämään fasismin valtaannousua, ne muuttuivat fasismin oloissa käytännössä toimintakyvyttömiksi. Sen sijaan Kiinan punaisen armeijan vahvuus kasvoi 20 000 sotilaasta (v. 1935) yli 900 000 sotilaaseen (v. 1945), vaikka porvariston Kuomintang-puolue rikkoi jatkuvasti KKP:ta vastaan, ja seuraavana neljänä vuonna KKP johti Kiinan kansan voittoon vallankumouksessa, vaikka Kuomintangin armeijan vahvuus oli v. 1945 vielä kansanvapautusarmeijan vahvuutta suurempi ja vaikka Yhdysvallat tuki aktiivisesti Kuomintangia.

[15] Komintern kyllä yritti oikaista näitä virheitä. Kommunistisen Internationalen (KI) Toimeenpanevan komitean päätöslausunto Suomen Kommunistisen Puolueen taistelukyvyttömyyden syistä taistelussa fasismia vastaan: https://soihtu.wordpress.com/2014/10/21/skpn-taistelukyvyttomyyden-syista-taistelussa-fasismia-vastaan/

[16] Pääasiassa Guevaran elämäntyön inspiroiman fokismin on systemaattisena teoriana esittänyt Debray. Monet Euroopan 70- ja 80-lukujen kaupunkisissiliikkeet noudattivat myös fokismia, joskin täydensivät sitä Marighellan opeilla kaupunkisisseistä. Noiden liikkeiden epäonnistuminen on todistanut fokismin puutteet imperialistisissa maissa. Ongelmistaan huolimatta mm. Guevaran, Debrayn ja Marighellan teokset ovat arvokasta luettavaa.

[17] Järjestöt selvisivät ja toimivat poliisivainosta huolimatta pitkään, ja esim. RAF lakkautti itsensä vasta 1998 – melkein 30 vuotta perustamisensa jälkeen.

[18] Lukuisia onnistuneita operaatioita, tunnetuimpana Italian pääministeri Moron kidnappaus ja murha v. 1978 Punaisten prikaatien toimesta. Lisäksi liikkeet nauttivat jonkunlaista kannatusta työväenluokan sorretuimpien osien keskuudessa, ja esim. RAF:ää kannatti parhaimmillaan noin neljännes opiskelijoista ja prosentti Länsi-Saksan koko väestöstä – vertailun vuoksi todettakoon, että tämä on enemmän kuin eduskunnan ulkopuolisten vasemmistopuolueiden yhteenlaskettu vaalikannatus.

[19] KomNL:n historiaan läheisesti liittyvä MLYS on povannut tätä kymmenkunta vuotta sitten.

[20] Ks. esim. Perun kommunistinen puolue: The Mass Line

[21] Monet kommunisteiksi identifioituvat ovat hyvin sisäistäneet porvariston vuosikymmeniä lietsoman antikommunismin. He kuvittelevat, että työväenluokka vierastaa kommunisteja, koska kommunistien suurimmat historialliset saavutukset on hankittu väkivalloin, ja siksi he pyrkivät tekemään pesäeroa kommunismin maineikkaaseen historiaan. Tuollainen politiikka on juuri niin läpeensä opportunistista kuin miltä se kuulostaakin.