Suomi 100 - Ilman Leniniä ei itsenäisyyttä, ilman työväen taistelua ei Leniniä

Suomi 100 – Ilman Leniniä ei itsenäisyyttä, ilman työväen taistelua ei Leniniä

Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään 6.12.2017. Näistä juhlissa on kuitenkin unohdettu ja sivuutettu historia lähes kokonaan. Suomen itsenäisyyden voidaan perustellusti katsoa tulleen työväen taistelulla: esimerkiksi eduskunta saatiin yleislakon kautta. Tämä taistelu ei rajoittunut pelkästään suomalaisen työväen taisteluun, vaan myös Venäjällä työväen oli syrjäytettävä vanha valta ennen kuin Suomi pystyi itsenäistymään. Tsaari alisti lukuisia kansoja valtansa alle, ja itsevaltiuden kaaduttua valtaan noussut väliaikaishallitus tai heitä tukeneet menshevikit eivät itsenäisyyttä olisi koskaan myöntäneet, aivan kuten he eivät olisi koskaan antaneet lupaamaansa rauhaa Venäjän kansalle. 

Kuva: Vladimirovich, 1926. Marxists.org

Heinäkuussa 1917 SDP, joka noina aikoina oli vielä työväenpuolue, antoi johtavana puolueena valtalain, jolla otettaisiin korkein valta eduskunnalle. Se ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan, sillä lakia vastustaneet porvarit vaativat sen viemistä Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksyttäväksi, kun taas vasemmiston mielestä lain vahvistaminen ei heille kuulunut. Lopulta SDP:n maltillisen siiven avulla porvarit saivat aikaan jonkinlaisen kompromissin, jolla he todellisuudessa pelasivat aikaa. Samalla he juonivat menshevikkien kanssa eduskunnan hajottamista, joka lopulta onnistuikin. SDP piti hajottamista laittomana, mutta oli kuitenkin ”pakotettu” osallistumaan uusiin vaaleihin.

Marraskuussa tilanne muuttui, kun lokakuun vallankumouksessa mm. Leninin johtamat bolshevikit ottivat vallan Venäjällä työläisneuvostoille. Suomen uudella porvarijohtoisella eduskunnalla tuli kiire saattaa voimaan väliaikainen valtalaki, vaikka porvarit, luokkaetunsa nimissä, olivat tähän asti lähes yksimielisesti vastustaneet itsenäistymistä tsaarin Venäjästä. Tästä vain muutama viikko myöhemmin Svinhufvudin johtama senaatti keskeytti eduskunnan täysistunnon, ja luki aloitteen itsenäistymisjulistuksesta. Kahta päivää myöhemmin 6.12. eduskunta äänesti asian puolesta. Vielä ei voitu kuitenkaan katsoa Suomen itsenäistyneen, sillä yksikään valtio ei Suomea ollut tunnustanut. Porvarit olisivat halunneet tunnustusta länneltä, mutta länsi vaati ensin Venäjän tunnustuvan Suomen itsenäisyyden. Tämänkään jälkeen porvarit eivät halunneet kääntyä Leninin tai Bolshevikkien puoleen, vaan yrittivät ensin saada tunnustuksen Venäjän perustustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, joka oli maltillisemman vasemmiston hallussa. Lopulta kuitenkin Saksan painostuksesta porvarit kääntyivät Leninin johtaman kansankomisaarien neuvoston puoleen, josta tunnustus tulikin uudenvuodenaattona vähän ennen puoltayötä. Tähän ei Svinhufvudin johtama delegaatio tyytynyt, vaan halusi varta vasten Leninin tunnustavan Suomen. Lopulta Lenin tulikin tämän henkilökohtaisesti tekemään, kysyen delegaatiolta, ovatko he nyt tyytyväisiä. Hän oli jo huhtikuussa ilmoittanut kannattavansa vähemmistökansallisuuksien oikeutta erota, ja Suomelle oli vuosia aiemmin luvannut itsenäisyyden.

Alle kuukausi myöhemmin työväki nousi vallankumoukseen, joka muuttui sisällis- eli luokkasodaksi. Saksan avustuksella voittajaksi nousi valkoinen Suomi, aiheuttaen ennennäkemättömän murhenäytelmän mm. pystyttämällä Euroopan ensimmäiset keskitys- ja tuhoamisleirit. Valkoiset eivät myöskään pitäneet itsenäistymisen yhteydessä lupaamaansa valtiomuotoa, vaan halusivat kruunata saksalaisen Suomen kuninkaaksi, mikä ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Myös kansallistunnusten valinnassa nähtiin valkoisen Suomen voitto. SDP, joka nyt oli laajalti menettänyt punaiset jäsenensä, halusi kansallispäivää juhlittavan 15. marraskuuta siitä syystä, että eduskunta oli tuona päivänä hyväksynyt valtalain, eli ottanut vallan itselleen. Tämä kuitenkin sivuutettiin täysin. Porvaristo taas toivoi itsenäisyyspäiväksi 16. toukokuuta – valkoisen armeijan voitonparaatin päivää, josta voidaan valkoisella logiikalla alkaa laskemaan Suomen ikää. Lopulta kuitenkin 6. joulukuuta valikoitui itsenäisyyspäiväksi, koska vuonna 1918 tuona päivänä akateeminen väki juhli itsenäisyysäänestyksen vuosipäivää.

Tämän päivän mustat sotniat

Sata vuotta sitten Suomi oli itse niiden maiden joukossa, jotka vapautuivat itsevaltiaan alta, jotka saivat itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden. Verisestä sisällissodasta selviytynyt valkoinen, porvarillinen Suomi kuuluu tänä päivänä siihen joukkoon, joka on kääntänyt selkänsä esimerkiksi Katalonian itsenäisyyspyrkimyksille. Sen sijaan, että tämän päivän porvarit saattaisivat loppuun monarkiaa vastaan aloittamansa sodan, he liittoutuvat Espanjan kuninkaan kaltaisten hallitsijoiden kanssa sorrettuja kansoja ja luokkia vastaan. Jälleen kerran, aivan kuten sata vuotta sitten, maailman työväen vastuulle jää johtaa vapaustaistelua sekä Suomessa että Espanjassa, ja kaikkialla muuallakin kapitalistisessa maailmassa. Vaikka Leninin ja kumppaneiden nimet komeilevat itsenäisyyteen johtaneessa paperissa, ei mikään määrä nimikirjoituksia olisi voinut korvata sitä, että työväki järjestäytyi, agitoi ja propagoi, lakkoili, vuoti ja vuodatti verta vapautensa puolesta.

Kun tsaarin alaisuudessa sorrettu Suomen kansa ajoi kansallista itsenäisyyttä, se oli edistyksellistä. Nykypäivänä, kun ns. valkoiset nationalistit ja fasistit juhlistavat itsenäisyyttä, he eivät suinkaan tuo esille historiaa, vaan sentimentaalista höttöä vuosien 1939-1945 tapahtumista, ikään kuin “aseveljien” sotaretket idän työväenvaltiota vastaan olisivat tuoneet itsenäisyyden. Kun valkoiset nationalistit ja fasistit korostavat itsenäisyyttä, he eivät suinkaan korosta kaikkien kansojen oikeutta itsemääräämiseeen, he korostavat sortajavaltojen oikeutta pitää otteessaan sorrettuja kansoja, aivan kuten tsaari ja tsaarinvaltaa puolustaneet mustat sotniat tekivät.

Kiitos itsenäisyydestä kuuluu työväenluokalle.