Poliisin pahuuden ongelma

Poliisin pahuuden ongelma

Poliisiin luotetaan, poliisiin luotetaan, poliisiin luotetaan. Näin kertovat kaikki kyselyt. Missä ovat ne kyselyt, jotka paljastaisivat, että kansan syvät rivit ovat palkinneet poliisin sen varsinaisista teoistaan ja linjauksistaan? Luottavatko ihmiset poliisiin todella, vai ovatko kyselyt vain huiputusta? Väittäisin, että kyse ei ole yksioikoisesti kummastakaan näistä, vaan siitä, että valta on saanut meidät pauloihinsa, että oikeutus seuraa valtaa, että meillä on jokin pakkomielle oikeuttaa se, mitä vallassa oleva kerros ja sen kätyrit tekevät. Toteamus, että jokaisen aikakauden hallitsevat ajatukset ovat sen aikakauden hallitsevan luokan ajatuksia, vaikuttaa totuudenmukaiselta: eivätkö tämän hetken hallitsevat ajatukset olekin omistavan luokan ajatuksia? Työläinen saatetaan häpeään ja kurjuuteen, ja tämäkin on työläisen omaa syytä, kun taas omistajat, jotka vaurastuvat muiden työllä, nousevat kunniaan, ovat ”ansainneet” miljoonansa kovalla työllä, jonka tekijää ei kuitenkaan mielellään mainita.

Kun Hampurin mielenosoituksia puitiin, monessa poliisia puolustavassakin puheenvuorossa todettiin, että poliisin toimet G20-kokouksen yhteydessä olivat liioiteltuja, mitä ne selkeästi olivat, mutta jollain tavalla kuitenkin löydettiin aina se retorinen tai vähintäänkin näennäisen looginen keino ohittaa tämä ongelma. Mitä tahansa, kunhan jotain. Ikään kuin olisi pelottavaa kohdata se, että poliisi on tehnyt väärin, että hallitseva järjestys on hyvä, oikeutettu ja puolustamisen arvoinen.

Yksi huomattava virtaus poliisiväkivallan puolustuksessa on se ajatus, että poliisin uhrit ovat ansainneet ”kohtalonsa”, että he ovat tehneet jotain, mikä on tuonut poliisin ansaitun raivon heidän päälleen, tai sitten ovat olleet väärässä paikassa väärään aikaan, mikä sekin on heidän vikansa, kuten näimme itsenäisyyspäivän mielenosoituksessa, jossa suomalainen poliisi ampui FN-303 -aseella väkijoukkoon. Ideologian vallassa toimivan yleisön silmissä ns. viattomien ampuminen ns. syyllisten mukana oli hyväksyttävää, olivathan he erehtyneet mielenosoitukseen, he olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

”Caedite eos. Novit enim Dominus qui sunt eius”, tappakaa heidät kaikki, Herra tuntee kyllä omansa. Näin totesi katolisen kirkon apotti, Arnaul Amalric, kun kataareja tapettiin harhauskoisina. Béziersin väki oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Tämä virtaus, jonka mukaan poliisin väkivalta on aina reaktio johonkin välittömään asiaan, jonka protestoija, aktivisti tai marssija on tehnyt, on havaittavissa kaikissa niissä kommenteissa, joita kuulee ja lukee poliisin väkivaltaa paljastavien videoiden yhteydessä. Varmastikin, ennen kuin video alkaa, hengiltä ammuttu tai kippuraan kaasutettu oli tehnyt jotain, mitä vain ei meille näytetty! Huolimatta siitä, missä vaiheessa video alkaa, se ei voi koskaan alkaa niin aikaisin, että tällaiset ideologiset reaktiot eivät voisi olla näennäisesti järkeviä, pinnallisesti perusteltuja ja ennen kaikkea tehokkaita lohduttaessaan järkyttyneitä. Poliisin uhri ei voi koskaan olla niin viaton, etteikö poliisin väkivalta olisi oikeutettavissa näin laiskalla tavalla; poliisi itse ei voi koskaan olla niin paha tai huono, että hänen paha tekonsa olisi merkki koko instituution mädännäisyydestä tai vihollisuudesta.

Yhtäällä poliisin puolustaja voi helposti myöntää, että poliisi on vain ihminen, ja että ihminen tekee virheitä, ja toisaalla myös kivenkovaan väittää, että poliisin instituutio on tästä huolimatta joko virheetön tai sitten riittävän tarpeellinen, riittävän hyvä. Samaan tapaan myös kalvinismissa, joka on eräs kristinuskon haaroista, uskotaan, että jumala on valinnut ihmisten joukosta pelastettavat, jotka eivät koskaan voi joutua kadotukseen, huolimatta siitä, mitä he maan päällä tekevät. Predestinaatio tai ennalta määrätty kohtalo näkyvät sekä poliisissa että monissa uskonnoissa: pelastus ei ole kadotus, pyhä ei voi olla syntiä ja poliisi ei voi tehdä väärin.

Tämä, että poliisin väitetysti liioiteltu väkivalta on aina reaktio johonkin, joka oikeuttaa poliisin reaktion, ei tietenkään koskaan toimi niin päin, että sorron ikeestä olisi koskaan oikeutettua reagoida valtaapitävien vääryyksiin: sorrettu ei voi koskaan tehdä oikein. Planeetan elinkelvottomaksi ajava ilmastonmuutos, kuolemaan asti riuduttava köyhyys ja repivä eriarvoisuus, murhaavaksi kiihtyvä sorto ja kaikki muu, mikä kasvaa kapitalismin ruhosta, ei koskaan voi poliisin vannoutuneimpien puolustajien silmissä oikeuttaa lakkoja, mellakoita tai jopa vallankumouksia. Me emme tule koskaan kuulemaan tällaisen ihmisen suusta, että vallankumouksella kaadettu luokka tai syrjäytetty hallitus olisi ansainnut sen. Jopa porvarilliset vallankumoukset, joissa aatelisvalta väkivaltaisesti kumottiin, jonka tilalle saatiin muodollinen yhdenvertaisuus (vähintäänkin maata omistaville valkoisille miehille), jäävät hyvin vähälle huomiolle, kun laillista valtaa puolustetaan kaikkia hyökkääjiä vastaan. Laillisuus ei kuitenkaan ole se, mikä ratkaisee, vaan se, kenen laeista on kyse, minkä luokan laeista on kyse, kenen vallasta on kyse. Jos työväenvaltiossa tapahtuu vallankumous tai -kaappaus, joka sen kaataa, hyvä, tuumaa porvarillisen vallan puolustaja, joka aikaisemmin vannoi laillisuuden pyhyyden nimeen.

Se, että tietyt keinot oikeutetaan tiettyjen päämäärien nimessä, ei tietenkään ole ainutlaatuista poliisin puolustajien kohdalla, vaan on ominaista politiikalle ylipäätänsä, moraaliselle puheelle ja ajattelulle ylipäätänsä. Jos lastasi uhkaa vesikauhuinen koira, näin esimerkiksi, oletko oikeutettu koiran ampuessasi ja lapsen pelastaessasi? Totta kai olet, sanot, kun arvostat lapsesi henkeä enemmän kuin vesikauhuisen koiran. Mikä voisi oikeuttaa keinot, jos ei päämäärät?

Vasemmiston ja oikeiston ero ei ole siinä, että toinen ei oikeuta keinoja päämäärillä. Ero ei ole siinä, että toinen ei suostuisi rikkomaan lakia (vai lopettaisiko pääoman asianajajain joukko työnsä, jos se kiellettäisiin lailla?) Ero meidän vasemmistolaisten ja niiden välillä, jotka puolustavat poliisia, on se, ettemme puolusta kapitalismia ja porvarillista valtaa, pääoman valtaa. Me emme puolusta sortoa ja riistoa, me emme aseta investoijien oikeuksia koko ihmiskunnan yläpuolelle. Me emme pidä parempana väkivaltana sitä, kun porvarillisen vallan nyrkki kuristaa työläistä. Me pidämme parempana väkivaltana sitä, kun työläisen nyrkki käy porvarillisen vallan kurkulle.

Kirjoittaja on Kumous-lehden päätoimittaja.