Rikos ja rangaistus

Verikekkerien juhlarahasta

Suomen rahapaja osallistuu Suomen 100-vuotisjuhlavuoteen julkaisemalla kolikon, jonka yhdellä puolella on 1938 valmistunut olympiastadioni, ja toisella puolella valkoiset teloittamassa punaisia vankeja Suomen sisällissodassa, joka on tässäkin tapauksessa keksitty nimetä kansalaissodaksi. Hurmeinen kolikko, jonka sanotaan juhlivan itsenäisyyttä, joutuu heti arvostelun kohteeksi: pohjanoteeraus, mautonta (tuomitsee ministeri Orpo annettuaan ensin siunauksensa), järkyttävää, uhrien häpäisyä ja murhaamisella mässäilyä, tähän teloitukseen ei kiteydy koko historiamme, sisällissota oli musta ja karmaiseva jakso historiaamme, kansanmurha ei ole sopiva aihe kolikkoon, jne. Kaikenlaisia reaktioita.

Täydellinen rimanalitus, tuumasi Demokraatti:

– Kansalaissodan teloituksia kuvaava Suomen itsenäisyyden juhlaraha on vastenmielinen ja täydellinen rimanalitus Suomen rahapajalta. Juhlarahan painaminen osoittaa täydellistä harkintakyvyn pettämistä niiltä tahoilta, jotka ovat vastuussa rahan suunnittelusta.

– Erityisen vahingollinen juhlaraha on siitäkin syystä, että itsenäisyyden juhlavuoden tarkoitus on Yhdessä-teeman hengessä yhdistää suomalaisia. Tämä juhlaraha toteuttaa täysin päinvastaista, kansallisesta murhenäytelmästä kumpuavaa, repivää tarkoitusta, Räsänen jyrähtää.

Ylempänä korostetut osat ovat aikaisempien moitteiden kaltaisia: ei ole sopivaa, rikkoo tapakulttuuria, rikkoo hyvää makua. Sosialidemokraattiselta kansanedustajalta olisi kuitenkin toivonut enemmän, sillä kolikossa näkyy paljon muutakin– ehkä kyseiset toiveet olisi ollut parempi jättää siihen historialliseen ajanjaksoon, kun sosialidemokraatti oli synonyymi sosialistille tai kommunistille, ja niihin fantasioihin, joissa kansanedustaja on enemmän kansantribuuni kuin pääoman palvelija.

Sanalla sanoen jokainen trade unionin sihteeri käy ja auttaa käymään »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan». Eikä voida tarpeeksi painostaa sitä, että tämä ei vielä ole sosialidemokratismia, että sosialidemokraatin ihanteena ei pidä olla trade unionin sihteeri, vaan kansantribuuni, joka osaa reagoida kaikkiin mielivallan ja sorron ilmauksiin, tapahtukoot ne sitten missä tahansa ja koskekoot ne mitä väestökerrosta tai luokkaa tahansa, kansantribuuni, joka osaa yhdistää kaikki nämä ilmiöt poliisimielivallan ja kapitalistisen riiston kokonaiskuvaksi ja osaa käyttää hyväkseen jokaista pikku-seikkaa esittääkseen kaikkien kuullen sosialistisia vakaumuksiaan ja demokraattisia vaatimuksiaan, selittääkseen kaikille ja jokaiselle proletariaatin vapaustaistelun maailmanhistoriallista merkitystä.

Juhlaraha oli harha-askel…

Rahapaja, ministeriö Orpon johdolla ja laajempi valtio ovat ottaneet liian rohkean askeleen kohti avointa politiikkaa, mutta se, mikä tähän on alunperin motivoinut, on asia erikseen. Kenties Sipilän hallituksen näennäinen pysäyttämättömyys on saanut valtion varomattomaksi, kenties vahvojen työväenorganisaatioiden puute. Kenties he uskoivat, että juhlarahaan kukaan ei kiinnittäisi huomiota, ja he saisivat rauhassa tarjoilla oikeistolle sitä, mitä se haluaa – työväen murskaamisella mehustelua. Kenties he uskoivat voivansa rauhassa iskeä silmää natseille, että hei, samalla puolella me ollaan. Ehkä heidän adoptoimansa taktiikka kahdella ääripäästä rehaamisesta on kääntynyt heitä itseään vastaan: sisällissodan voittajat joutuvatkin häpeänurkkaan.

Totta kai tämä on karmea kolikko: sisällissodan helvetti tuntuu tänäkin päivänä monen henkilökohtaisessa elämässä, ja lähes kuka tahansa voi ainakin todeta (vaikka sitten vasta sen jälkeen, kun kohu on jo noussut, kun somemyrsky jo raivoaa), että nämä ovat hirvittäviä asioita. Sitä en tarkoita kiistää enkä vähätellä.

On kuitenkin täysin riittämätöntä todeta, että teloitukset ovat väärin, mauttomia, epärelevantteja, jne., kun kyse on meidän valtiostamme, ja sen satavuotisen taipaleen juhlasta. Valtiosta, joka nyt kutsuu meitä “yhteisiin talkoisiin”, joissa työväenluokkaa kepitetään, ja porvarilliselle luokalle tarjotaan osinkojen ennätyskevättä. Valtiosta, joka tuhoaa julkiset palvelut ostaakseen miljardien hävittäjiä. Valtiosta, joka leikkaa työläisen lihasta syöttääkseen bernereitä, tujusia ja Sipilän serkkuja, siis pääomaa. Valtiosta, joka nytkin sitoutuu entistä enemmän rajojen sulkemiseen, pakolaisten hukuttamiseen ja vastarinnan tukahduttamiseen [1][2][3]. Valtiosta, joka liittoutui natsien kanssa toisen maailmansodan yhteydessä; valtiosta, joka luovutti juutalaisia natseille tuhottavaksi. Valtiosta, jonka edustajat valehtelevat meille täysin surutta aivan mistä tahansa aiheesta, jonka toimijat kaikki kilvan pakoilevat vastuuta samalla, kun he laittavat vaalitunnuksekseen #vastuunkantajat.

Yhdessä-teeman mukaisesti me, porvarit ja proletaarit, olemme tehneet vähän muuta kuin taistelleet, voittaneet ja hävinneet, riistäneet ja raataneet. Työn ja pääoman liitto, joka on saaliin ja saalistajan liitto, jonka sopimus allekirjoitettiin työläisen verellä Suomessa vuonna 1918, eikä sitä sopimusta olla sanottu irti tai rikottu tähän päivään saakka.

Minun on siis vaikea uskoa, että tämä oli sinänsä vilpitön vahinko: todennäköisemmältä vaikuttaa, että Orpo, ministeriö ja rahapaja reagoivat kohuun, ja pyrkivät sammuttamaan paloa ennen kuin se leviää pahemmin. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että porvarit tekivät virhearvion.

… josta pitää rankaista

Nyt, kun kolikko on yleisen tuohtumuksen voittaessa vedetty pois, on vasemmiston ja työläisten aika jatkaa sotajalalla. On tehtävä selväksi, minkälaisen ruumisröykkiön päälle Suomi on rakennettu, ja kuka siitä hyötyi. Porvariston verisestä voitosta on riistettävä kaikki hohto.

Porvarillisen Suomen väkivaltainen syntymä on nyt tuottanut lähes sata vuotta enemmän tai vähemmän syvää pimeyttä, aina sen mukaan, kuinka paljon porvareilla on ollut varaa antaa periksi taistelevalle työväenluokalle. Se itsenäisyys, jota juhlavuosi juhlistaa, on nimenomaan tämän porvarillisen Suomen itsenäisyyttä, sitä itsenäisyyttä, jonka se otti kuolevan työläisen kourasta, jonka ruumiin suojeluskuntalainen piilotti Tammisaaren joukkohautaan.  Verinen juova kulkee menneisyydestä nykyisyyteen, se tahrii valkoiset kädet punaiseen vereen. Ei ole mikään yllätys sinänsä, että valtiomme juhlii voittoaan työläisen ylitse – miksei se juhlisi? Se kuristi työläisen hengiltä sata vuotta sitten. Se valkoinen Suomi, porvarillinen luokka; sisällissodan voittaja.

Arvioitu kuolleiden määrä on yli 38 000 ihmistä, mukaan lukien kaikki kansallisuudet: järkyttävän korkea luku maassa, jonka väkiluku oli päälle kolme miljoonaa, ja sodassa, johon osallistui vähemmän kuin 200 000 aseistettua ihmistä. Suurin piirtein kolmasosa sodassa kuolleista kuoli taistelussa, toinen kolmasosa teloitettiin laittomasti improvisoiduissa kenttäoikeuksissa tai murhattiin, ja kolmasosa vielä kuoli keskityisleireissä sotavankeina ja muina punaisten tukijoina vuoden 1918 kesällä, syksyllä, joko tauteihin, nälkään tai väkivaltaan. 85 prosenttia kaikista uhreista kuului punakaartilaisiin, tai olivat jollain muulla tapaa osallisina vallankumouksessa. Uhrien joukossa oli jopa 2000 venäläistä sotilasta ja siviiliä, joista ainakin puolet teloitettiin valkoisten toimesta, olosuhteissa, joita voi lähinnä kutsua “kansanpuhdistuksen” olosuhteiksi. Vaikka Suomen sisällissota tapahtuikin maailmansodan riepotteleman Euroopan marginaalissa, Suomen konflikti sisälsi monia niitä ainesosia, jotka tekisivät ensimmäisestä 1900-luvun puolikkaasta yhden kaikista pimeimmistä ajanjaksoista modernissa historiassa. Vankileirien katastrofi, joka vaati yli 12 000 uhria, oli synkkä enne ajanjaksosta, joka päällimmäisenä tunnetaan keskitys- ja vankileireistään

Tuomas Repola & Aapo Roselius, 2014. “The Finnish Civil War: History, Memory, Legacy”. Käännös on omani, mahdollinen kankeus on täysin omaa syytäni.

Sisällissodassa todella oli voittajia. Jälkeenpäin voittajan, valkoisen Suomen, on tietysti helpompaa sanoa, että tämä sattui kaikkiin – kuulostaako tutulta –, ja käyttäytyä ikään kuin mitään ristiriitaa ei enää olisi, ettei työläisiä enää ole, eikä sen puoleen porvareita. On kaikin tavoin helpompaa ja edullisempaa vääristellä ja vaientaa historiaa kuin tunnustaa, että Suomi lepää ruumisröykkiön päällä, ja murhamiehet ovat yhä vallassa, että nykyajankin sankarit ovat näitä valkokaartilaisia. Mannerheim, joka oli “proletariaatin pyöveli”, on täydellistänyt ja ylittänyt bilokaation jalon taidon, ja patsastelee edelleen monella paikkakunnalla, monessa maassa.

Hiellä ja verellä on kostutettu Suomenniemi. Sen salot, saaret sekä kunnaat maan tän pienen.
Nälkä kalvaa– ja enkel-kuoro musta seisoo portilla Suomenniemen. Sitä lujemmin kuin koskaan piteli kourissaan, valmis rautaisilla hansikkailla oli kuristamaan Suomen kansan.
Pellot peitettyinä oli ohdakkeilla, oli näkyä, mi viljan asemesta rehoitti nyt Suomen vainioilla.
Viimein nousi tää kauan kärsinyt kansa ja päästi kirouksen kauas kaikuvaisen. Nousi Idän kansa, se myös hurmaa Suomen maan.
Sen orjien, hikipajojen ja latojen lapset, nouss’ vuosisatojen kahleita katkomaan. Ja vannoi:
Ei enää orjan ikeen alle tulla taipumaan.
Lyhyt oli taisto, mutta oi, niin verinen. Tuhansia peittää nyt multa musta. Raadeltuja, silvottuja näet kaikkialla. Kuule kuolon kanssa kamppailevien huokauksia. Näet solmuruoskan verisenä heiluvan ja mustan taantumuksen näet verisenä ja alastomana.
Sydäntä niin raatelevan huokauksen kuulet:
“Isä miksi minut ylen annoit? Malja kitkerin on juotava, kaikki Getsemanen ja marttyyrit taas veripisaroita hikoo”.
Hän pyytää juomaa janoansa huojentaa, vaan aivan niin kuin Golgatalla, sapen hälle ojentaa.
Raatelevan ilveksen sä näät Suomen kunnahilla. Ja suustansa tippuu kuola saastainen. Villin pedon ilmeen näet huulillansa. Ja silmät saalinhimoisina päässä pyörivän.
Se on Mannerheim. Junkkerien oiva kätyri. Se on Suomen proletariaatin pyöveli.
Valkoinen Suomi kylpee laineissa ilmi veren. Ja miekka verinen ompi sulla kädessäsi. Sen sä huuhdot kyyneleissä orpoin–leskein, kuule, kuinka Suomen äidit itkee lapsiansa.
Pyöveli. –Voitko vielä kuulla heidän huokauksiansa?
Jo pääsi orjantappuroilla kruunaa; Mene. Miljoonien huokausta kuule. Sulla kädessssäsi veripilkut, otsassasi Kainin merkit. Ja imperialistien jaloissa sä ryömit.
Sä onneton. Valkoinen ja musta Suomi; sun raunioiltasi nousee vielä kerran Punainen Suomi.

HS.fi

Kenties Mannerheimin patsaat sun muut muistomerkit voisi kaikki siirtää johonkin kansanmurhia museointia varten perustettuun laitokseen, pois paraatipaikkoja pilaamasta, tai tehdä niin kuin Dr Who, ja tiputtaa ne aika-avaruuden rakoihin.

Kirjoittaja on nuorisoliiton pääsihteeri.

 

 

 

 

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.