Kysymyksiä järjestäytymisestä

Matti Niemi kirjoittaa nykypäivän nuorisojärjestötoiminnasta ja siihen liittyvistä kysymyksistä, niihin samalla vastaten.


Suomessa yhteiskunnallinen tilanne on sellainen, että on olemassa objektiiviset edellytykset kommunistisen nuorisoliikkeen kehittymiselle. Nuorisoon painottuvat niin työttömyys kuin epätyypilliset työsuhteetkin. Koulutukseen, erityisesti ammatilliseen koulutukseen, kohdistuu valtavia leikkauksia, samoin nuorten terveys- ja hyvinvointipalveluihin. Toisaalta työläistaustaisten opiskelijoiden pääsy korkeakouluihin on hankaloitunut, ja sivistyneistöä proletarisoidaan. Näiden seikkojen lisäksi yleinen yhteiskunnallinen tilanne varsinkin vuoden 2008 finanssikriisin jäljiltä on ahdistanut työväenluokkaa ja sen nuorisoa. Työläisnuorisolta puuttuu poliittisia vaihtoehtoja, sillä eduskuntapuolueet oikealta vasemmalle ovat ajaneet tai vähintäänkin hyväksyneet tämän kehityksen. Tämä vaihtoehdottomuus johtaa monia passiivisuuteen, päihteisiin ja nihilismiin.

Objektiivisten edellytysten täyttyessä ratkaisevaa roolia näyttelevät subjektiiviset tekijät, toisin sanoen se, teemmekö työmme oikein. Mao on opettanut seuraavasti: “Usein sattuu niin, että objektiivisesti kansanjoukoilla on tietyn muutoksen tarve, mutta subjektiivisesti ne eivät ole vielä tietoisia tästä tarpeestan, eivät ole vielä halukkaita tai eivät ole päättäneet tehdä muutosta”. On tehtävä työtä, jotta työläisnuoriso alkaisi ymmärtää tarpeen kommunistiselle nuorisoliikkeelle, tulisi halukkaaksi ja päättäisi järjestäytyä. Miten tässä voidaan onnistua?

Ensinnäkin meidän on otettava tarkemmin selvää nuorten todellisista tarpeista eikä siitä, mitä kuvittelemme näiden tarpeiden olevan, mikä on mahdollista vain kysymällä näiltä nuorilta itseltään. On syytä tarkentua konkreettisiin kysymyksiin ja selvittää, mitä yhteiskunnallisia epäkohtia – suuria tai pieniä – he kokevat omassa elämässään. Sitten on vakuutettava heille, että vain yhdistymällä, järjestäytymällä ja käymällä taistelua voidaan saada aikaan muutoksia. Lopulta voimme saada heidät tekemään päätöksen ryhtymisestä taisteluun, jossa meidän on johdettava heitä tuottamaan konkreettisia ratkaisuja konkreettisiin ongelmiinsa.

Pelkkien päivänpolttavien ongelmien ratkaisu ei ole kuitenkaan riittävää. Joukkotyön tekemisen poliittinen periaate on kehittää taisteluja uudistusten puolesta palvelemaan poliittisen vallan valtaamista. Lenin on opettanut, että jokainen taloudellinen taistelu on taipuvainen kehittymään poliittiseksi taisteluksi ja taisteluksi vallasta. Taistelu vallasta on pääasiallista, mutta taistelu uudistusten puolesta on välttämätöntä – ne ovat saman kolikon kaksi puolta. Ylittääksemme reformismin on jokaisessa konkreettisessa kysymyksessä paljastettava sen yhteys kapitalistiseen järjestelmään, osoitettava siten vallankumouksen välttämättömyys ja järjestettävä joukkojen uudistustaisteluita pidemmälle kuin porvarien laillinen järjestys antaa myöden. Näin kasvatamme työläisnuorison joukkoja ideologisesti ja poliittisesti vallankumouksellisessa hengessä konkreettisten kysymysten pohjalta.

Toisaalta nuorisoliikkeen kehitystä uhkaa oma haluttomuutemme työhön. Tämä johtuu siitä, ettemme aina ymmärrä kyllin hyvin tarvetta työllemme emmekä aina tiedä, mitä meidän on tehtävä. Jälkimmäiseen ongelmaan on pyritty antamaan karkea vastaus kahdessa edellisessä kappaleessa. Ensimmäisessä ongelmassa puolestaan on kyse ideologisen tasomme mataluudesta: meidän on itse oltava vakuuttuneita siitä, että proletaarinen vallankumous on Suomessa mahdollinen ja välttämätön ja että meidän työmme on sen edistämiseksi välttämätöntä. Tässä suhteessa marxilaisen teorian opiskelu on tärkeää, mutta vieläkin tärkeämpää on joukkotyön tekeminen, sillä vain sen avulla voimme todella käytännössä vakuuttua vallankumouksellisen optimismin puolesta, toisin sanoen siitä, että työväenluokka voi kohota halukkaaksi ja kykeneväksi porvarivallan murskaamiseen ja uuden vallan rakentamiseen ja että mikään ei voi sitä pysäyttää.

Luokkatietoisuus, ideologinen taso, on tärkeää sekä joukoille omissa riveissämme että joukoille, joita pyrimme johtamaan. Tämä johtuu siitä, että “vain tietoinen kuri voi olla todella rautaista kuria”, kuten Stalin on opettanut. Siksi ideologisen tason kohottamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Emme kuitenkaan saa milloinkaan erottaa tätä työtä konkreettisesta työstämme, sillä muutoin marxilaisuus ja vallankumouksellinen optimismi muuttuisivat pelkiksi uskonasioiksi ja ennen pitkää unohtaisimme ne.

Lopuksi on vielä kysymys, mihin joukkoihin on mentävä. Lenin on opettanut meitä menemään aina vain syvempien ja köyhempien joukkojen pariin, sillä heillä on kaikkein vähiten menetettävää kapitalismissa ja kaikkein eniten voitettavaa sosialismissa. Vain kohottamalla heidät johtavaan asemaan voimme turvata vallankumouksen, sillä reformismi uhraa heidän etunsa pahimmin, koska jokaisen hankitun uudistuksen jälkeenkin heillä riittää vielä taisteltavaa. Pääasiassa on keskityttävä työväenluokan sorretuimpiin kerroksiin, mutta myöskään sen ylempiä kerroksia sekä sivistyneistöä emme saa unohtaa. Koska meiltä kuitenkin puuttuu vielä tarkempaa, järjestömme omaan poliittiseen kokemukseen perustuvaa tietoa työväenluokan ja sen nuorison koostumuksesta, on harjoitettava joukkotyötä laajasti sen eri kerroksissa ja tätä myötä tarkennettava tietojamme.

Oman näkemykseni mukaan järjestötyöllämme on seuraavat kaksi tehtävää, jotka toisiinsa sidottuina muodostavat päätehtävän: yhtäältä oman ideologisen tasomme kohottaminen, toisaalta joukkoja polttaviin poliittisiin kysymyksiin perehtyminen ja tarttuminen. Näistä jälkimmäinen on perustava tehtävämme, jota ilman olisimme pelkkä keskustelukerho, ja ensimmäinen taas auttaa ja opastaa meitä työssämme.