Teoria

- Kapitalistien oudot tulkinnat lakko-oikeuden rajoista-- 6.11.2006
- Kappalepalkka -- 2.10.2006
- Anarkisti miettii suosittuja yhteiskuntamalleja -- 25.9.2006
- Imperialismi jakaa maailman rikkaisiin ja köyhiin -- 19.6.2006
- UPM:n irtisanomiset oireena pääoman ylituotannosta -- 26.3.2006
- Imperialistin maailmankuva I - Rasismin aatehistoriaa -- 4.3.2006
>> Vuonna 2005 osastossa "teoria" julkaistut artikkelit

Kapitalistien oudot tulkinnat lakko-oikeuden rajoista

Aina kun lakkoillaan, vaikka työehtosopimus - ja näin olleen työrauhavelvoite - on voimassa, esitetään tulkintoja, että työ- eli riistorauhavelvoite olisi ehdoton. Toisin sanoen, että kaikki lakkoilu olisi laitonta puuhaa TES:in ollessa voimassa.

Tähän malliin puhuu Rautaruukin toimitusjohtaja Sakari Tamminen. Hän kummastelee Turun sanomille, että "aina ei voi ymmärtää, mistä lakot edes johtuvat [..] Yleensä ne ovat hyvin paikallisia, joko yksi vuoro tai yksi osasto päättääkin syystä tai toisesta keskeyttää työt."

Lisäksi Tamminen vaatii laittomista - tai kenties "laittomista" - lakoista tuomittavien sakkojen reipasta korotusta. Hänen mukaan on väärin, että miljoonien tappiot tuottaneesta lakosta työtuomioistuin tuomitsi vain 15.000 euron sakot.

Tamminen ei taida ymmärtää - tai ehkäpä ymmärtää liiankin hyvin - että lakon tarkoitus nimenomaan on aiheuttaa kapitalistille mahdollisimman suuria vahinkoja. Lakon pakotevaikutushan häviäisi kokonaan, jos riistäjä tietäisi saavansa tappiot täysmittaisina takaisin! Sitä paitsi käytännössä miljoonien korvausvaatimukset tekisivät ay-toiminnasta mahdotonta, sillä sellaisia sakkoja ei jäsenmaksutuloilla maksella.

Jos Rautaruukilla "yksi vuoro tai yksi osasto päättääkin syystä tai toisesta keskeyttää työt," on heillä siihen täysi oikeus. Työrauhavelvoitetta säätelevän työehtosopimuslain 8§:ssä sanotaan vain, että "työehtosopimus velvoittaa kaikkia siihen osallisia .. välttämään kaikkia työtaistelutoimenpiteitä, jotka kohdistuvat työehtosopimukseen kokonaisuudessaan tai johonkin sen yksittäiseen määräykseen."

Tältä pohjalta on selvää, että lakko, joka ei koske työehtosopimusta, on aina laillinen.

Kaikki tulkinnat ja vihjailut, joiden mukaan esim. Turun telakan komennusmiesten lakot tai niitä tukevat myötätuntolakot olisivat laittomia, ovat pelkkää tarkoitushakuista puppua. Jokin vuoro, osasto tai muu työläisryhmä voi keskeyttää kaikki työt milloin tahansa täysin laillisesti, jos lakko ei kohdistu työehtosopimukseen.

Työtuomioistuin lukee porvarien oikeutta

Näin siis lain kirjain. Mutta kuten tiedetään, laki ei ole niin kuin se kirjoitetaan, vaan niin kuin se luetaan. Lukemista hoitaa Suomessa työtuomioistuin, jonka päätöksiin ei ole valitusoikeutta ja jotka ovat heti toimeenpanokelpoisia. Tuomioistuin koostuu tuomarista sekä 14 muusta jäsenestä, joista kaksi on ns. puolueettomia virkamiesjäseniä. Loput 12 ovat puoliksi ay- ja kapitalistileiristä. Käytännössä "puolueettomat" virkajäsenet äänestävät työnantajien edustajien kannan mukaan.

Työtuomioistuin on asettunut kaikissa tärkeissä periaatteellisissa kysymyksissä kapitalistin puolelle, vaikka se joissakin yksittäisten työläisten asioita koskevissa jutuissa voikin asettua tämän puolelle.

Riistorauhavelvoitteen osalta työtuomioistuin on laajentanut velvoitteen alaa yli lain sanamuodon. Koskapa TES:iin kohdistumattoman lakot ovat aina laillisia, on työtuomioistuin Kalevi Höltän mukaan

"lähes aina 'löytänyt' kohdistumisobjektin työehtosopimuksesta - jopa ohi sen sanamuodon. [..] Selvimmin tämä tendenssi on näkynyt piilevien eli näkymättömien määräysten mystiikassa. Työntekijän työhön ottamista ja erottamista sekä hänen työnsä johtamista ja valvomista koskevien määräysten on katsottu automaattisesti sisältyvän kaikkiin työehtosopimuksiin, oli niitä siihen kirjoitettu tai ei." (1999, s. 182)

Kohdistumisobjektin "löytämällä" muutoin täysin laillinen lakko voidaan tuomita laittomaksi.

"[Työehtosopimukseen] kohdistamiseksi on vanhastaan katsottu myös painostus, jolla vaaditaan sopimuksen tietynlaista tulkintaa. [..] Tavallisimmat kohdistumisobjektit ovat paikalliset urakka- ja muut palkkariidat, joissa painostus tulkitaan kohdistuvaksi työehtosopimuksen niihin palkkamääräyksiin, joissa on määritelty palkkojen sopimusmenettelyt työpaikoilla. Lomauttamisia ja irtisanomisia vastaan tehty painostus - vaikkapa vain jälkikäteen tehtynä mielenosoituksena - kohdistuu määräyksiin, jotka koskevat työntekijän ottamista ja erottamista sekä työn johtamista ja valvontaa. Erityisesti työehtosopimuksissa tavallisesti oleva, sinänsä tarpeeton kohta työn johto- ja valvontaoikeudesta on tulkittu sellaiseksi määräykseksi, johon on voitu katsoa kohdistuvan miltei minkä tahansa työtaistelun." (emt., 136-137)

Joonas Laine

Laittomat lakot myös Rautaruukin huoli
Kalevi Hölttä: Työtaistelu (KSL, 1999).

takaisin alkuun

---

Kappalepalkka

Työtä voidaan mitata kahdella tavalla: työajan mukaan, tai työn tuotteen mukaan. Samalla tavoin työläisen palkkaa lasketaan kahdella tavalla, aikapalkkana tai kappalepalkkana (tai niiden sekoituksena).

Kappalepalkatulle työntekijälle maksetaan hänen valmistamiensa tavaroiden kappalemäärän perusteella - siis joko enemmän tai vähemmän. Kappalepalkka ei sovellu kaikkiin työtehtäviin, mutta se on siitä kapitalistille edullinen, että siinä työläisille ei makseta työn keskimääräisen tuottavuuden mukaan, vaan työläisen oman henkilökohtaisen tuottavuuden mukaan. Kun aikapalkattuna laiskempi työläinen tienaa yhtä paljon kuin ahkerampikin - esim. kympin tunnilta - saa kappalepalkattu laiskuri "ansionsa mukaan" paljon vähemmän kuin ahkerampi.

Periaatteessa on kokemuksen kautta selvitettävissä, kuinka paljon mitäkin tuotetta voidaan esim. tunnissa valmistaa, siten että laatu vielä pysyy kelvollisena. Tätä määrää sanotaan normiksi, ja keskimääräinen palkka määritetään sen mukaan.

Olettakaamme, että minipalkka on 50€ päivässä, ja että tässä ajassa voidaan valmistaa 80 tuotetta. Työvoiman arvoksi oletetaan 100€ päivässä, joten työvoiman arvon suuruisen palkan takaava kappalepalkka on 0,625€ tuotetta kohden: minipalkan 50€ päälle lasketaan kappalepalkkana 80 * 0,625€ = 50€, eli yhteensä 100€.

Näin siis periaatteessa. Mutta työläisen etu ei ole paljastaa kapitalistille, kuinka paljon hän pystyy tunnissa valmistamaan jotakin tuotetta; onhan parempi, että hänen tarvitsee valmistaa vain esim. 60 tuotetta päivässä 80:n asemesta, vaikka hän oikeasti pystyisi 80:eenkin - rauhallisempi työtahti merkitsee enemmän seisoskelua kahviautomaatin ympärillä, juttelua kavereiden kanssa jne. (60:n kapaleen normin mukaan laskettu kappalepalkka olisi 0,75€; 60 * 0,75 = 50€, plus minimipalkka 50€ => 100€.)

"'Sama jengi, joka hulluna tekee, skrabaa venettään, tekee omakotitaloo mennen tullen; sit kun tullaan tehtaalle, niin se miljöö luo sen, et istahdetaan siihen ja aletaan ihmetteleen', toteaa palkkatyön ristiriidan Myllykoski Paperin johtaja Tapio Ahola. UPM-Kymmenen johtaja Ville Paljakka kiteyttää organisoidun vastuuttomuuden: 'Vielä on sitä mentaliteettia paljon, että mä en osaa vääntää ruuvimeisseliä tehtaalla, vaikka mä oon helvetin tarkka asentaja tehtaan ulkopuolella.'" (Siltala 2004, s. 27)

"[V]arsinaiseen stahanovilaisuuteen automekaanikot ja -maalaajat ylsivät vasta saadessaan tuoton itselleen: '-- auta armias, kun tulee korjaamoilta, kun tehdään omia autoja, niin kyllä vaihtuu vaihdelaatikot ja moottorit ja koko systeemi niin lyhyessä ajassa, että -- mä katoin: Perkele, että olispa päivällä tommonen töhinä, niin ei olis - katos - huoltohinnatkaan kovin korkeita.'" (emt., s. 30)

Kappalepalkka tarjoaa kapitalistille mittarin työn todellisen tehon punnitsemiseksi, ja se on eräs hiostamiskeino, keino kohottaa työn intensiteettiä. Kapitalisti saa työläisen ponnistelemaan kovemmin, sillä tätä houkuttaa nenän edessä heiluva porkkana: suurempi päiväpalkka. Näin saadaan helpommin selville myös todellinen normi, aikayksikköä kohden valmistettavien tuotteiden todellinen määrä, kun työläiset kiristävät työtahdin äärimmilleen nostaakseen palkkaansa. Niinpä normia sitten jossain vaiheessa korotetaan, kun työ näyttääkin sujuvan, ja saman palkan eteen onkin nyt tehtävä muutama tuote enemmän jne.

Kapitalistia ärsyttää joutua maksamaan vetelehtiville työläisille ajasta, josta ei koidu hänelle mitään hyötyä. Aikapalkatut työläiset varastavat työnantajalle myymäänsä aikaa hidastelemalla, ottamalla rennosti ym. Kappalepalkka muuttaa tämän. Nyt työläisen hidastelu ja lorvinta tuntuu suoraan omassa taskussa.

Joonas Laine

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava, 2004)

takaisin alkuun

---

Anarkisti miettii suosittuja yhteiskuntamalleja
Noam Chomsky: Tulevaisuuden valtio (Sammakko, 2006). 79 sivua.

Amerikkalainen kielitieteen professori (emeritus) Noam Chomsky on varmasti yksi tunnetuimmista imperialismin kriitikoista äärivasemmalla. Äärivasemmiston lisäksihän on olemassa sisäsiisti ja hovikelpoinen vasemmisto, joka kritisoi vain imperialismin ylilyöntejä ja virheitä kyseenalaistamatta kuitenkaan itse järjestelmän perustuksia.

Chomsky on kirjoittanut tusinoittain kirjoja, joissa hän kouriintuntuviin faktoihin ja USA:n hallituksen omiin asiakirjoihin viitaten repii imperialistien propagandahunnut rikki, ja paljastaa "humanitaaristen interventioiden", "terrorisminvastaisen sodan" ja muiden konnankoukkujen todelliset tarkoitusperät.

Hänen viimeisin kirjansa, 'Hegemony or survival', jossa tuttuun tapaan eritellään USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa, ponkaisi parissa päivässä Amazon.comin bestseller-listan ykköseksi sen jälkeen kun Venezuelan presidentti Hugo Chávez oli kehaissut kirjaa puheessaan YK:ssa.

Chomskyn tuotanto on hyvin kritiikkipainotteista, eikä siinä mitään - kaiken olemassaolevan kritiikki on yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivän ohjenuora. Mutta pelkkä kritiikki jättää lopultakin kylmäksi, ja ilmoille nousee kysymys: millä keinoin olemassaoleva riistojärjestelmä nujerretaan?

Chomskyn käsitykset

Chomsky ei ole monessakaan yhteydessä eikä kovin pitkälti eritellyt tätä anti-imperialisminsa toista, positiivista puolta, mutta Sammakon nyt julkaisema pamfletti luo siihen hieman lisävalaistusta. Luennossaan vuodelta 1970, joka on käsillä olevan kirjan pohjana, hän erittelee neljä valtiokäsitystä: klassinen liberalismi, libertaarinen sosialismi, valtiososialismi ja valtiokapitalismi.

Tämä jako jo osin paljastaa Chomskyn lähtökohdat, vaikka eihän hän toki niitä ole ennenkään pyrkinyt salaamaan. Professorimme seuraa anarkistisen - tai amerikkalaisemmin libertaarisen sosialismin - traditiota, ja tämän hän kertoo heti ensi sivuilla: "Olen sitä mieltä, että libertaariset sosialistiset käsitykset - tarkoitan niillä sitä ajattelun kenttää, joka ulottuu marxilaisuuden vasemmalta laidalta anarkismiin - ovat perusteiltaan oikeita".

Chomsky pitää klassisen liberalismin perusajatuksia "syvästi kapitalisminvastaisina", sillä hän näkee, että suuntautuessaan kohti valtion toiminnan perustavanlaatuista rajoittamista se ponnistaa sellaisen ihmiskäsityksen pohjalta, joka painottaa monimuotoisuuden ja vapaan luomisen tärkeyttä. Hän siteeraa hyväksyvästi Wilhelm von Humboldtin 1792 kirjoittamaa tekstiä 'Limits of State Action', jossa tämä kritisoi valtiota, joka "pyrkii tekemään ihmisestä välineen omien mielivaltaisten päämääriensä palvelukseen"; koska ihminen on "sisimmältä olemukseltaan" vapaa, on valtio tästä syystä "syvästi ihmisen vastainen instituutio".

Klassinen liberalismi siis "vastustaa kaikkea paitsi rajoitetuinta ja vähintä mahdollista valtion puuttumista henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen elämään".

Entä libertaarinen sosialismi? Klassisen liberalismin aatteisiin viitaten Chomsky kutsuu libertaarista sosialismia klassisen liberalismin asianmukaiseksi ja luonnolliseksi laajentamiseksi nykyoloihin, ja sanoo johdonmukaisen anarkistin vastustavan tuotantovälineiden yksityisomistusta - mutta myös hallituksen organisoimaa tuotantoa. Erona klassiseen liberalismiin libertaarinen sosialismi vaatii kaikenlaisen valtion puuttumisen lakkauttamista - eikä vain "vähintä mahdollista" puuttumista.

Chomskyn asema poliittisen vasemmiston kentällä selkiytyy myös hänen toteamuksestaan, että "radikaali marxilaisuus - jota Lenin kerran nimitti äärivasemmistolaiseksi lastentaudiksi - sulautuu yhteen anarkististen virtausten kanssa." Venäläisen anarkistin, Mihail Bakuninin, lisäksi hän lainaa Anton Pannekoekia, hollantilaista "neuvostojen kommunismin" (council communism) ideologia, joka anarkosyndikalismia muistuttavaan tapaan hylkäsi puolueen osuuden (ts. johtajien ja joukkojen välisen dialektiikan) valtiovallan valtaamisessa. Niinikään hän siteeraa hyväksyvästi, että "Proudhon kirjoitti vuonna 1851, että me asetamme hallituksen paikalle teollisuuden organisaation. Siinä on anarkistivallankumouksellisten perustavan ajatuksen keskeinen sisältö."

Valtiokapitalismin - jota me kommunistit nimitämme valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi - kritiikki on tuttua, ja eräs sen kärjistä on demokratian näennäisyys: yhteiskunnan taloushan jää kapitalistisessa yhteiskunnassa kokonaan yksityisten tahojen hoitoon, ja näiden tahojen valta kasvaa koko ajan. Valtiokapitalismin valtiollisuudella Chomskykin tarkoittaa, että pitkälle monopolisoitunut kapitalismi ei enää pysy pystyssä ilman valtion kaltaista tukipilaria. Valtion on otettava vastuu toimenpiteistä, jotka eivät kannata kenellekään yksittäiselle kapitalistille mutta joiden toimeenpano on järjestelmän selviytymisen ja vakauttamisen kannalta välttämätöntä: pankkituet, tieverkoston ylläpito, jonkinasteisen kituuttamisen mahdollistava sosiaaliturva työttömille jne.

Ja sitten se valtiososialismi. Sitä käsitellään itse asiassa aika vähän suoraan - ja samassa luvussa valtiokapitalismin kanssa. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että Chomsky pitkälle samaistaa molemmat "mallit" sen vuoksi, että ne molemmat perustuvat "valtion" valtaan.

Chomskyn käsitysten kritiikkiä

Tästä pääsemmekin melko suoraan siihen kritiikkin, jota kommunistit ovat aina esittäneet anarkistisia vallankumoussuunnitelmia kohtaan. Koska kommunistit käsittävät kaikki kapitalistisen yhteiskunnan ilmiöt luokkakantaisesti, on myös valtiokysymystä käsiteltävä samalla tavoin. Niinpä kysymyksenasettelu ei vallankumouksen välittömiä näköaloja silmällä pitäen ole: "valtio vai ei valtiota," vaan: minkä luokan valtio?

Valtio on yhden luokan väline toisen luokan alistamista varten. Kapitalismissa porvarit käyttävät valtiota työväenluokan kurissapitämiseen, kun taas sosialistisen vallankumouksen jälkeinen valtio on työväenluokan pakkovallan väline - sitä tarvitaan porvarillisen järjestelmän palauttamista yrittävien vastavallankumouksellisten voimien nujertamiseksi.

Siinä missä anarkistit haluavat vallankumouksen alkavan valtion kumoamisella, niin kommunisteilla vallankumous päättyy siihen, koska jälkimmäisten mielestä on käytettävä pakkokoneistoa vastavallankumouksen murskaamiseen. Niinpä valtio voi kuoleutua pois vasta, kun vallankumous on tarpeeksi lujittanut asemansa - sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. Ulkoisten vihollisten nujertaminen voi viime kädessä tarkoittaa vain vallankumousprosessin kansainvälistämistä.

Idealismin makua

Chomsky kuitenkin näyttää sortuvan idealismiin arvostellessaan "valtiososialismia" vain aatteellisista lähtökohdista, kun se ei vastaa hänen täydellistä ihannettaan sosialistisesta yhteiskunnasta. Tällöin ei huomioda lainkaan sitä todellista, materiaalista historiaa, niitä vaikeuksia, joihin nuori Neuvosto-Venäjä joutui heti syntymänsä jälkeen. Tuhoisaa sisällissotaa valkoisia kenraaleja vastaan käytiin suoraan I maailmansodan jatkoksi ja tusina vihamielistä armeijaa hyökkäsi Venäjälle. Imperialistinen maailma koetti kuristaa Lokakuun vallankumouksen kehtoonsa, ja kun Saksan viimeinenkin vallankumousyritys epäonnistui 1923, olivat Venäjän työläiset jääneet yksin. Maa oli sodan raunioittama.

Jos sanotaan idealistien tapaan, että valtiovallan valtaus (ja jako johtajiin ja joukkoihin) johtaa aina yksinvaltaan ja sortopolitiikkaan, ja että Neuvostoliiton koko historia todistaa tästä, niin samalla logiikalla voidaan kai sanoa, että kieltäytyminen valtiovallan valtaamisesta johtaa aina siihen, että saadaan turpiin - tästähän todistaa anarkismin koko historia Kronstadtista Espanjan sisällissotaan..?

Aatteiden materialistinen syntyhistoria

Chomskyn luento on lyhyt, mutta sen perusteella vaikuttaa toisessakin yhteydessä, että hän ottaa ajatukset vain ajatuksina, idealistisesti, eikä tarkastele niiden syntyhistoriaa. Millaisissa oloissa esimerkiksi klassisen liberalismin aatteet syntyivät, mikä ne synnytti?

Klassinen liberalismi oli nousevan eurooppalaisen porvariston aate, joka suuntautui kaupankäynnin vapauden ja yksityisyritteliäisyyden puolustamiseen, feodaaliherrojen ja kuninkaan valtaa vastaan. Ei ole sattumaa, että klassinen liberalismi korostaa ulkopuolisten puuttumaattomuutta - se sopii yhteen yksityisyrittäjä-porvarin toiminnan ja kanssa kuin hansikas käteen, kun porvari on oma herransa, päättää omista asioistaan, siitä mitä valmistaa, millä hinnalla myy jne.

Mutta kun kapitalismi kehittyi pitemmälle, pääomat kasaantuivat, ja pienemmät porvarit alkoivat vaikeroida suurkapitalistien puristuksessa. Vastauksena tähän syntyi pikkuporvarillisia aatevirtauksia, joista anarkismi eri vivahteineen on eräs esimerkki - mukaanlukien Proudhonin mutualismi, joka oli lähinnä pikkuporvarillinen unelma itsenäisten pientuottajien "puhtaasta" markkinataloudesta ilman suurpääoman aiheuttamia "vääristymiä". (Näitä suuntauksia nähdään nykyään yleisesti mm. vihreässä liikkeessä, joka ikävöi "takaisin" pieniin maaseutuyhteisöihin ja "markkinatalouteen" "kapitalismin" sijasta.)

Myös Chomskyn se näkemys, että libertaarinen sosialismi on nykyaikaan sovellettua klassista liberalismia, viittaa anarkismin pikkuporvarilliseen luonteeseen: pitkälle kehittynyt kapitalismi on vääristänyt klassisen liberalismin yksilönvapauden ihanteet, joihin on nyt palattava.

Materialistisempaa olisi myöntää, että klassisen liberalismin ihanteet koskivat alun alkaenkin vain pientä vähemmistöä, jonka etuja ne heijastelivat - samoin kuin Ateenan demokratiankin ihanteet. Orjalle tai maaorjalle ateenalaisen demokratian tai klassisen liberalismin ihanteilla ei ollut mitään tarjottavaa, vaikka "periaatteessa" he olivatkin niiden piirissä - sellaiset periaatteet lohduttavat yhtä paljon kuin nälkäänkuolevia se tieto, että ihmisoikeudet koskevat kaikesta huolimatta heitäkin!

Lopuksi

Siitä huolimatta, että Chomskyn tarjoilemat vastaukset vallankumouksen peruskysymyksiin eivät voi vakuuttaa allekirjoittaneen kaltaista paatunutta leninistiä, ei voi olla kunnioittamatta Chomskyn anti-imperialismin suoraselkäisyyttä ja perinpohjaisuutta. Chomsky ei ole mikään irtopisteitä keräilevä tusina-agitaattori, joka sivaltaa "kaikenlaista autoritaarisuutta", vaan hän on aina tiennyt, että maailmaa uhkaa kaikkein pahiten nimenomaan Yhdysvaltain imperialismi.

Joonas Laine

Noam Chomsky and His Critics

takaisin alkuun

---

Imperialismi jakaa maailman rikkaisiin ja köyhiin

Imperialismilla ymmärretään yleensä suurvaltojen laajentumispolitiikkaa ja aluevaltauksia. Imperialismi ei kuitenkaan ole vain tietynlaista politiikkaa, vaan sillä tarkoitetaan koko kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää nykyisessä kehitysvaiheessaan. Se on kärjistyneiden ristiriitojen, luonnon tuhoamisen ja inhimillisten kärsimysten järjestelmä, jota pieni eliitti suuryrityksineen hallitsee.

Maapallo jaetaan imperialismin kaudella raa’asti kahteen osaan: rikkaaseen vähemmistöön ja köyhään enemmistöön. Rikkaiden imperialististen maiden muodostamat keskukset vaurastuvat ja samalla jatkuvasti alikehittävät köyhiä periferioita, joiden ylijäämiä ne riistävät. Samalla imperialismi ajaa myös keskusalueiden väestön köyhimmän osan slummeihin. Rikkaat taas suojautuvat omille hienoille aidatuille asuinalueilleen, joille köyhä ”roskaväki” ei toivottavasti jalallaan tule astumaan. Imperialismi on järjestelmä, jossa suuri osa köyhien maiden ihmisistä hakee elantonsa kaatopaikoilta samalla kun rikkaiden maiden pieni vähemmistö kilistelee shampanjalasejaan.

Uuskolonialismi on korvannut kolonialismin

Viime vuosisadan puolessavälissä ja pian sen jälkeen monet maat vapautuivat imperialistien hirmuvallasta. Itsensä vapaiksi taistelivat esimerkiksi Kiina 1949, Kuuba 1959 sekä Angola ja Vietnam pitkien sotien jälkeen vuonna 1975.

Vanha siirtomaajärjestelmä hajosi. Kolonialismi ei kuitenkaan loppunut vaan muuntui.

Uuskolonialismi pyrkii säilyttämään edelleen imperialismin taloudellisen ja poliittisen herruuden entisissä siirtomaissa. Kun siirtomaiden talous oli siirtomaaisännän suorassa hallinnassa, isäntämaan kapitalistinen yritystoiminta levittäytyi kaikille tärkeimmille tuotannonaloille. Isäntämaat pääsivät pystyttämään siirtomaidensa tuotantorakenteen omista tarpeistaan lähtien. Monet siirtomaat valjastettiin tuottamaan vain muutamaa raaka-ainetta, jotka otettiin isäntämaiden yritysten hallintaan. Orjuuden ja kolonialismin synnyttämässä maailmantalouden työnjaossa köyhä maa tuottaa raaka-aineita halvalla työvoimalla. Näin entiset siirtomaat on alistettu jatkuvalle köyhtymiselle.

Periferioiden alikehitys on seurausta kapitalismin kehittymisestä, eikä mikään paikallisista oloista johtuva erityinen piirre. Taloudellisella, poliittisella ja sotilaallisella voimankäytöllä on luotu kestävä riippuvuus maailman köyhien ja rikkaiden maiden välille.

Maailmantalouden keskuksina toimivat muutamat metropolit, joiden pörssit ja niissä esiintyvät hintakehitykset ilmentävät globaalin talouden tilaa. Nämä metropolit ovat maailmantalouden ydin. Sen periferia puolestaan alkaa välittömästi näiden metropolien slummialueilta.

Köyhät maat ovat riippuvaisia rikkaista maista

Entiset siirtomaat ovat edelleen riippuvaissuhteessa etupäässä entisten siirtomaaisäntämaidensa pääomaan, ja niiden tuotantorakennetta määrää yhä niiden siirtomaakauden perintö. Entisten siirtomaiden ja isäntämaiden eliittien välillä ei yleensä ole mitään ristiriitoja. Alikehittyneisiin maihin on jo varsinaisen siirtomaaorjuuden kaudella kehittynyt oma kapitalistiluokkansa, joka hyötyy kotimaansa alistetusta asemasta. Paikalliset eliitit elävät ulkomaisten sijoittajien vanavedessä ”ansaitsemassaan” yltäkylläisyydessä.

Alikehittyneistä maista muutetaan imperialistisiin maihin parempien elinolosuhteiden toivossa. Pakolaisuus ja siirtolaisuus lisääntyvät. Kapitalismin kehitys voimistaa kaupungistumista, ja maiden sisällä väestö siirtyy pienistä kylistä suuriin kaupunkeihin. Alikehittyneissä maissa kaupunkeihin muuttavat ihmiset ovat halvan työvoiman varanto, joka pitää palkat alhaalla. Lisäksi imperialistiset maat imevät alikehittyneistä maista näiden koulutetuimman väestön. Tämä ”työvoimaperusteinen maahanmuutto” vie köyhiltä alikehittyneiltä mailta juuri ne voimavarat, joilla ne voisivat edes yrittää jollakin tapaa päästä jaloilleen.

Maailman kauppajärjestö on rikkaiden väline

Imperialistiset vallat, kuten Yhdysvallat ja Euroopan Unioni, alistavat alikehittyneitä maita monin eri keinoin. Imperialistit käyttävät sotaisan rautanyrkkinsä lisäksi myös dollarin, euron tai jenin voimaa ja sopivat keskenään markkinoiden pelisäännöistä.

Kansainvälisen kaupan sääntöjä kehittää ja valvoo Maailman kauppajärjestö (WTO). WTO:n jäsenistä 70 % on alikehittyneitä maita. Maailman kaikkein köyhimmistä maista yli puolet on WTO:n jäseniä. Järjestön vallan kahvassa ovat erityisesti Yhdysvallat, EU, Japani sekä Kanada. Imperialismin keskusalueet siis hallitsevat Maailman kauppajärjestöä. Yhdysvallat, EU, Japani ja Kanada järjestävät useita kertoja vuodessa omia suljettuja tapaamisiaan, joissa keskustellaan miten kauppajärjestön tulisi merkittävissä kysymyksissä toimia.

Vaikka muodollisesti WTO:n päätöksenteko tapahtuu konsensuksella, niin käytännössä rikkaat maat painostavat köyhiä maita taloudellisella voimallaan, velkahanojen sulkemisella jne. Köyhän maan uhkaus kauppaboikotista taas puolestaan ei pysty vaikuttamaan EU:n tai Yhdysvaltojen talouteen mitenkään. WTO:n sopimukset ovat sitovia ja ne on hyväksyttävä kokonaisuutena. Sopimuksiin liittyy velvoitteita siitä, kuinka hallitukset muotoilevat ja toteuttavat kansallisen, kauppaa koskevan lainsäädäntönsä. Imperialismin rikkaiden keskusten suuryritykset käyttävät omaa asemaansa hyväkseen ja pyrkivät varmistamaan itselleen mahdollisimman suuret voitot riistämällä köyhiä.

Rikkaat hallitsevat köyhiä

Alikehittyneet maat ovat käytännössä riippuvaisia imperialismin keskusvaltojen lainaamasta pääomasta. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki sisällyttävät lainaehtoihinsa rakennesopeutusohjelmia, joihin kuuluvat julkisten yritysten yksityistäminen, vientisektorin kasvattaminen ja valtion menojen pienentäminen. Valtion menojen pienentäminen tarkoittaa käytännössä mm. maataloustukien lopettamista ja terveydenhuolto- ja koulutusmenojen leikkauksia. Useimmissa maissa koulu- ja terveyskeskusmaksut onkin palautettu. Julkinen sektori ajetaan alas mahdollisimman suurien tulojen saamiseksi. Näitä tuloja tarvitaan aiemmin myönnettyjen lainojen korkojen maksuun.

Kansainvälisen valuuttarahaston päätöksenteossa toteutuu ”ääni per dollari” -periaate. Seitsemän maailman varakkainta maata hallitsevat lähes puolta järjestön äänistä. Yhdysvallat maksaa 17,6 % IMF:n rahoituksesta. Viisi suurinta edustajaa saavat johtokuntaan omat edustajansa, kun taas muut johtokunnan jäsenet edustavat maaryhmää. Yhdysvalloilla on käytännössä veto-oikeus asioihin, jotka vaativat järjestön peruskirjan muutosta.

Imperialismista on vapauduttava

Imperialismi kärjistää eriarvoisuuden äärimmilleen. Eriarvoisuutta ylläpidetään taloudellisten keinojen lisäksi verisellä väkivallalla ja hyökkäyssodilla. Köyhät eivät saa riittävästi syödäkseen, vaikka ruokaa tuotetaan nykyisin niin paljon, että jokainen ihminen voisi syödä joka päivä hyvin vatsansa täyteen. Rikkaat maat upottavat viljaa meriin samalla kun köyhissä maissa järsitään juuria ja multaa jotta pysyttäisiin edes hengissä.

Maailmassa lähes miljardi ihmistä näkee nälkää. Heistä melkein kaikki asuvat alikehittyneissä maissa, suurin osa Aasiassa ja Afrikassa. Imperialismin järjettömyyttä kuvaa kaamealla tavalla se, että 1990-luvun alussa kahdeksan kymmenestä aliravitusta lapsesta asui maissa, jotka itse tuottivat ruokaa ylijäämäksi asti.

Yritysten voittojen takominen edellyttää kaukaisten luonnonvarojen käyttämistä. Alikehittyneiden maiden luonnonvarat ovat ”halvempia” kuin imperialististen maiden. Alikehittyneistä maista hankitaan sekä uusiutuvia että uusiintumattomia luonnonvaroja. Samalla muutetaan ihmisten elinympäristöä, tuhotaan luontoa ja aiheutetaan katastrofeja sekä konflikteja.

Meidän on pistettävä tälle järjettömyydelle piste. Tämä ihmisten enemmistöä alistava järjestelmä ansaitsee tuhonsa. Imperialismilla ei ole mitään myönteistä annettavaa ihmiskunnalle. Sen parantelemisen yrittäminen on hyödytöntä ja jatkaa köyhien maiden kuristamista. Ei, reformismi ei johda mihinkään: imperialismi on kumottava.

Miika Salo

takaisin alkuun

---

UPM:n irtisanomiset oireena pääoman ylituotannosta

"Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan olemassaolevien tuotantosuhteiden tai omistussuhteiden .. kanssa kehityttyään siihen asti niiden suhteiden rajoissa. Nämä suhteet muuttuvat tuotantovoimien kehitysmuodoista niiden kahleiksi." (Karl Marx, 'Poliittisen taloustieteen arvostelua', Valitut teokset osa 4, s.9)

Paperiteollisuuden ongelmanasettelu

Maailman paperintuotantokapasiteetti on liian suuri. Markkinat eivät enää vedä kaikkea sitä paperia, joka voitaisiin valmistaa. Tai voisivat vetääkin, jos hintaa laskettaisiin. Mutta hinnan laskeminen vähentää pääomalle tulevaa tuottoa.

Kapitalistisen tuotannon ongelma on, että ainoastaan työ luo uutta arvoa. Koneet vain ikäänkuin siirtävät oman arvonsa valmiiseen tuotteeseen - loppuunkuluneet koneet on korvattava uusilla, ja koneen hinta siirtyy valmistettavaan tuotteeseen ostajan maksettavaksi. Jos kuitenkin - kuten paperiteollisuudessa - koneet haukkaavat ylivoimaisen valtaosan tuotantoon tehdystä sijoituksesta, ja paperikoneita valvomaan tarvitaan vain muutama työläinen, se tarkoittaa, että myös sijoituksen arvoa luova osuus pienenee. Toisin sanoen: mitä enemmän koneita ja mitä vähemmän työläisiä, sitä pienempi on voittomarginaali suhteessa koko sijoitettuun pääomaan, kun uusi koneet/työläiset -suhde jossain vaiheessa muuttuu poikkeuksesta säännöksi.

Tätä sanotaan voiton suhdeluvun alenemistendenssiksi. Se on seurausta työn tuottavuuden kasvusta.

Jos koneiden osuus pääomasijoituksesta on 100, työläisten osuus 10, ja voitto 5, niin silloin koko sijoitetun pääoman tuotto on 5/100+10+5 = 4,3%. Se on vähän.

Koneistamisen pakko

Mutta juuri kapitalistinen talousjärjestelmä itse pakottaa kapitalistit lisäämään koneiden osuutta tuotannossa. Kaavamaisesti esittäen: kullakin alalla toimii kapitalisteja, joiden tuotantolaitteisto on hyvää keskilaatua. Näitä on tietenkin suurin osa, koska sehän juuri määrittää, mikä on "keskilaatua". Tämän lisäksi alalla toimii kapitalisteja, joiden tuotantolaitteisto on tehottomampaa, ja vastaavasti niitä, joiden laitteisto on keskimääräistä tehokkaampaa.

Kun kuitenkin kunkin alan tuotteilla on vain yksi markkinahinta - samanlaatuinen sanomalehtipaperi maksaa yhtä paljon, tuotti sen kuka tahansa - tarkoittaa se, että tehokkaammin toimiva kapitalisti, painamalla tuotantokustannuksensa keskimääräistä alemmaksi, onnistuu saamaan itselleen lisävoiton. Jos keskimääräinen tuotantokustannus on 100, ja voitto-osuus 10%, markkinahinta on tällöin 110. Mutta jos tehokkaampi kapitalisti onnistuukin tuottamaan 95:llä, hän voi silti pyytää tuotteestaan 110, koska sen verran muutkin pyytävät. Itse asiassa hän voi pyytää 105, jolloin kilpailijat ajautuvat ahtaalle, mutta tehokapitalisti itse onnistuu vielä silloinkin saamaan 10 voittoa.

Tämän vuoksi kaikki pyrkivät tehostamaan tuotantoaan ja karsimaan kustannuksiaan, sillä kaikki haaveilevat hetkellisestä tuotantoylivoimasta. Samoin tästä seuraa, että ne, jotka eivät onnistu pysymään vauhdissa mukana, joutuvat lopettamaan toimintansa kannattamattomana.

Pääoman liikatuotanto

Koneiden osuuden lisääntymisen seuraus kapitalismissa on pääoman liikatuotanto. Tämä tarkoittaa, että pääomaa on enemmän kuin voidaan tuottavasti sijoittaa; tuotantoonsijoittamisen seurauksena tuotteita olisi markkinoilla liian paljon, ja niiden hinta laskisi. Tämä taas alentaisi myynnistä saatavaa voittoa paperitonnia kohti liian paljon.

Näin on tilanne tällä hetkellä paperiteollisuudessa, joka on poikkeuksellisen koneistettua teollisuutta; hienosti sanottuna paperiteollisuuden orgaaninen kokoonpano on erittäin korkea. Taloussanomat kertoo jutussaan 'Paperitehtaita on liikaa leikkausten jälkeenkin':

"Paperiyhtiöitä riivaava ylikapasiteetti ei poistu Euroopasta suomalaisyhtiöiden ilmoittamilla suursaneerauksilla. Päällystettyjen aikakauslehtipapereiden markkinoilla UPM:n ja jo aiemmin omasta harvennuksestaan kertoneen Stora Enson leikkaukset kuitenkin tuntuvat.

"UPM:n ja Stora Enson lwc- kapasiteetista katoaa yhteensä liki 0,8 miljoonaa tonnia, mikä on yli kolmasosa paperilajin ylikapasiteetista Euroopassa. Suomalaisten toimet tuntuvat, koska ne hallitsevat suvereenisti aikakauslehtipapereiden markkinoita."

"Osakemarkkinoiden reaktiosta päätellen sijoittajat uskonevat, että ylikapasiteetin purku parantaa myös mahdollisuuksia nostaa lwc:n hintaa." (Taloussanomat 9.3.)

Talouselämä-lehden jutussa kerrotaan, että "UPM:n mukaan maailman paperinkysyntä on 145 miljoonaa tonnia vuodessa, kun kapasiteettia on nyt 161 miljoonaa tonnia." (TE 2.2.)

Turun sanomien jutussa Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Anne Brunila kertoo, että

"heikko kannattavuus ei ole vain Suomen ongelma, vaan se rasittaa koko Euroopan ja Pohjois-Amerikan metsäteollisuutta. Syy on hänen mukaansa selvä: ylikapasiteetti yhdistettynä tuotteiden hintojen laskuun ja kustannusten nousuun asettaa väistämättä kannattavuuden koetukselle." (TS 10.3.)

Hauska kommentti sinänsä, sillä ylikapasiteetti ei ole "yhdistetty" tuotteiden hintojen laskuun, vaan se on ylikapasiteetin väistämätön seuraus! Samoin kuin irtisanomisetkin.

Kapitalististen tuotantosuhteiden absurdius on siinä, että valtavat rikkaudet ovat rinnan äärimmäisen köyhyyden kanssa. Maailmassa on ruoan "ylituotantoa" samanaikaisesti kun miljoonat kuolevat nälkään. Samoin kuin paperiteollisuus joutuu vähentämään tuotantoaan, ettei hinta laskisi liian alas, samoin EU säätää maataloustuottajille kiintiöitä, joita ei saa ylittää - sakon uhalla.

Karl Marx kirjoittaa Pääoman III osassa:

"Pääoman liikatuotanto ei merkitse koskaan mitään muuta kuin niiden tuotantovälineiden - työn välineiden ja elämisen välineiden - liikatuotantoa, jotka voivat toimia pääomana, so. joita voidaan käyttää työn riistoon annettua riistoastetta vastaten; tämän riistoasteen laskeminen tietyn kohdan alapuolelle aiheuttaa kapitalistisen tuotantoprosessin häiriöitä ja pysähdyksiä, kriisejä, pääoman tuhoamista. Ei ole mikään ristiriita, että tämän pääoman liikatuotannon mukana seuraa suurempi tai pienempi suhteellinen liikaväestö. Samat seikat, jotka ovat kohottaneet työn tuotantovoimaa, lisänneet tavaratuotteiden määrää, laajentaneet markkinoita, nopeuttaneet pääoman kasautumista sekä määrän että arvon kannalta ja laskeneet voiton suhdelukua, nämä samat seikat ovat luoneet työläisten liikaväestön ja luovat sitä jatkuvasti. Liikanainen pääoma ei käytä tätä väestöä sen alhaisen työn riistoasteen vuoksi, jolla sitä yksin voitaisiin käyttää, tai ei ainakaan sen alhaisen voiton suhdeluvun vuoksi, jonka tämä väestö tuottaisi riistoasteen ollessa annettu.

"Jos pääomaa lähetetään ulkomaille, niin se ei tapahdu siksi, että sille ei ehdottomasti voitaisi löytää käyttöä kotimaassa. Näin tapahtuu, koska se voidaan sijoittaa ulkomailla voiton suhdeluvun ollessa korkeampi. Kuitenkin tämä pääoma on absoluuttisen liikanaista toiminnassa olevalle työläisväestölle ja kyseiselle maalle ylipäätään. Se on olemassa sellaisenaan suhteellisen liikaväestön rinnalla, ja tämä on esimerkki siitä, kuinka molemmat ovat olemassa rinnan ja toistensa ehtona." (Pääoma III, s.258-259)

Joonas Laine

Brunilan mukaan alan työntekijämäärä vähenee jatkossa
Paperitehtaita on liikaa leikkausten jälkeenkin
Stora Enso alitti odotukset

takaisin alkuun

---

Imperialistin maailmankuva I - rasismin aatehistoriaa

Viimeaikainen Muhammed-pilakuvien sytyttämä tulipalo ja sen tulkinta länsimaiden julkisuudessa on osaltaan esimerkkinä siitä maailmankuvasta, jota Euroopan (ja yleisemmin valkoihoisten) maailmanherruus on luonut niiden satojen vuosien aikana, kun se on tarvinnut ideologisen selityksen ja oikeutuksen toisten kansojen ja kulttuurien alistamiselle. Monessa suhteessa tämä ideologia on niin kiinteä osa länsimaisen ihmisen maailmankuvaa, että hän ei itse sitä edes huomaa: se ei tunnu miltään erityiseltä maailmankuvalta, vaan pikemminkin asia vain ON näin.

Voisi luulla, että rasismi on ikiaikainen ilmiö, ja että "aina on pelätty erilaisuutta". Onkin totta, että rasismin kaltaisia ilmiöitä on ollut muuallakin kuin euroopassa - esimerkiksi Intiassa kastilaitos - mutta tällöinkään luokittelua ei voi luonnollistaa ylihistorialliseksi "erilaisuuden peloksi". Päin vastoin on tärkeää pyrkiä tutkimaan, millä perustella tätä erilaisuutta luodaan. Esimerkiksi, olisiko rasismi ehkäpä nivoutunut hallitsevan luokan tarpeeseen selittää oma herruutensa luonnolliseksi, samalla kun hajotetaan ja hallitaan alamaisia jakamalla heidät eri kasteihin tai rotuihin?

Nykyisin rasismi ei ole niinkään enää "rotu"perustaista, vaan tilaa on vallannut uudempi, kulttuuriin perustuva "pehmeämpi" rasismi. Tämän uuden rasismin ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä olla tietoinen siitä historiasta, millä eri kansojen erilainen asema maailmassa ja sen poliittisessa ja taloudellisessa järjestyksessä on selitetty. Kulttuuriin perustuva rasistinen jako ja sen käyttö osaltaan esimerkiksi "terrorismin" selittäjänä palvelee yhtä lailla imperialismin etuja siinä missä "rotuun" perustuva jako, sillä senkin tarkoitus on oikeuttaa vallitseva valkoisen miehen (sic) maailmanjärjestys.

Aikaan ennen Kolumbusta

Antiikissa ja keskiajalla, eurooppalaisilla ei ollut ollut tarvetta selittää esimerkiksi mustaihoisten alemmuutta, koska eurooppalaisilla ei ollut näiden kanssa merkittäviä risteäviä poliittisia ja taloudellisia etuja.

Vaikka antiikin klassikot pitivät orjuutta elämän tosiasiana, ja pitivät oman kansansa kasvonpiirteitä esimerkiksi etiopialaisten kasvonpiirteitä kauniimpina, ei tällä ollut mitään tekemistä ihonväriin perustuvan hierakisoinnin tai rotuteoretisoinnin kanssa. Aristoteleelle edes barbaarit eivät olleet itsestään selvästi orjia, ja itse asiassa suhtautuminen mustaihoisiin oli varsin positiivista.

Keskiajalla yksi tunnetuimmista kirkkoisistä, Augustinus, puolusti johdonmukaisesti käsitystä ihmiskunnan yhteisestä alkuperästä, joka ylittää päällepäin näkyvän erilaisuuden. Tuon ajan ajatusmaailma hiihti samoja latuja muutoinkin:

"Varhaisessa kristillisyydessä ja kirkkoisien teksteissä ei löydy esirasistisiksi tulkittavia katsomuksia mustien ihmisyydestä. Uudessa testamentissa ja erityisesti kirkkoisien kirjoituksissa ruokitaan kylläkin yläkylläisesti uskonnollista juutalaisvastaisuutta. Vasta myöhemmin Raamatun eräiden kohtien tulkinnasta tuli tärkeä argumenttien ja vasta-argumenttien lähde kiistoissa, jotka koskivat ihmiskunnan yhtenäisyyttä." (Isaksson, Jokisalo, s.31)

Myöhemminkään ihonväri tai "rotu" ei muodostunut esteeksi:

"Kun eurooppalaiset toivoivat etiopialaisista liittolaisia muslimeja vastaan ja kun Etiopiaan oli solmittu diplomaattiset ja uskonnolliset yhteydet, ei ole yllättävää, että 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alkupuolen portugalilais-espanjalaisissa matkakertomuksissa on mainintoja myös afrikkalaisten ystävällisyydestä, hyvistä ominaisuuksista ja kulttuurisaavutuksista. [..] Sama toistui myöhemmin Amerikassa. Virginiassa kulkeneet eurooppalaiset saattoivat kuvata tapaamiaan intiaaneja 'ystävällisinä, rakastettavina, ja uskollisina, (he) eivät (olleet) petollisia eivät pettäviä'." (Isaksson, Jokisalo. s.56-57)

Vieläkin myöhemmin voidaan yhä havaita materiaalisten eturistiriitojen vaikutus siihen, millaiseksi vastapuoli selitettiin. Esimerkkinä tästä on Amerikan ranskalaisten ja englantilaisten uudisasukkaiden suhtautumiserot Pohjois-Amerikan intiaaneihin: englantilaisten suhtautuminen oli paljon kielteisempää, sillä tasankointiaanit olivat heidän laajentumistavoitteidensa tiellä - maanviljelivät eivät tarvinneet intiaania, vaan hänen maansa; ranskalaiset uudisasukkaat sen sijaan harjoittivat lähinnä turkiskauppaa, ja tässä toimessa yhteistyö intiaanien kanssa oli olennaista. Näin heidän suhtautumisensakin oli paljon suopeampaa.

Muutos

Rasismin symbolisena syntyvuotena voidaan pitää vuotta 1492, kun Kolumbus saapui Amerikkaan. Tällöin valkoihoiset ajautuivat eturistiriitaan intiaanien kanssa alkaessaan ryöstää näiden maita ja orjuuttaessaan paikallisväestöä. Suhtautuminen ennen jalokasvoisina kuvattuihin intiaaneihin muuttui vihamieliseksi, ja kun eurooppalaiset sitten jatkossa kohtasivat muutkin kansat yksinomaan näiden alistajina, taloudellisten etupyyteiden vaatimukset saivat ilmaisunsa myös ideologisella tasolla.

"1700-luvun viimeisen neljänneksen aikana, kun yhä suurempi määrä eurooppalaisista tiesi jotakin Euroopan ulkopuolisista yhteiskunnista, tuli yhä vaikeammaksi nähdä nämä yhteiskunnat objektiivisesti. Intialaiset, malajit, Amerikan intiaanit ja polynesialaiset eivät näyttäytyneet eurooppalaisten silmissä niinkään mielenkiintoisina kansoina joilla oli omat, kunnioitusta ansaitsevat (tai ansaitsemattomat) kulttuurinsa; tämän sijaan he näyttäytyivät tässä tai tuossa suhteessa eurooppalaisiin - kansoina, joilla oli jotakin tarjottavaa, tai jotka olivat eurooppalaisten intressien tiellä .. kanssakäymisiin ajatuminen teki viileän arvioinnin ja hyväntahtoisen ymmärryksen paljon vaikeammaksi. 'Jalon villin' käsitteen - tuon 1700-luvun puolivälin tunnusomaisen mielikuvan - nousu ja tuho kuvaa tätä prosessia erinomaisesti." (Parry, s.412)

Aikaisemmin barbaarius oli ollut vääräuskoisuutta, kristinuskon puutetta, mutta nyt tähän alkoi sekoittua enenevässä määrin ihonväri ja "rotu". Pakanoiden sijaan barbaarin perikuviksi tulivat "intiaani" ja "neekeri", joiden "rodullisiksi" piirteiksi muodostuivat hillitön seksuaalisuus, eläimellisyys, aggressiivisuus, petollisuus ja kannibalismi.

Vaikka Kolumbuksen retkien seurauksena arviolta 90% Etelä-Amerikan intiaaneista, 70 miljonaa ihmistä, kuoli eurooppalaisten tuomiin tauteihin ja orjuuteen, tavanomainen historiankirjoitus korostaa lähes yksinomaan "löytöretkien" myönteisiä piirteitä. Tämän rinnalla ylläpidetään myyttiä siitä, että teollinen vallankumous oli lähinnä James Wattin höyrykoneen ansiota, eikä siirtomaapolitiikalla ollut paljonkaan tekemistä sen kanssa. Tosiasiassa siirtomaiden jalometallit, raaka-aineet ja niiden väestö sekä orjatyövoimana että markkina-alueena toimivat teollistumisen olennaisena veturina.

Rasismin tieteellistäminen

Tieteellinen rasismi syntyi 1700-luvulla, ja se oli kiinteästi yhteydessä valistukseen. Valistuksen aikakautena yleistyi empiirinen, vertaileva, typologisoiva ja luokitteleva tapa järjestää maailmaa. Yleistyivät määrälliset, "tarkat" menetelmät kuten kallonmittaus, joiden tulosten perusteella saatettiin laittaa eri "rodut" täsmälliseen järjestykseen. Tässä "rotu" viittasi pysyviin perinnöllisiin erilaisuuksiin, joista samalla seurasi eriarvoisuus.

Eurooppalaisuus alkoi - kuin sattumalta! - muodostua luonnolliseksi, tieteen todistamaksi etuoikeudeksi. Tähän liittyi toisinaan "humanistisiakin" piirteitä, kuten valkoisen miehen velvollisuus kaitsea alaikäisyyden tilassa vaeltamaan tuomittuja, pikkulapsenomaisia "neekereitä". Tieteellisesti rinnastettiin myös totuus ja kauneus: eurooppalainen "rotu" oli myös esteettisesti kaunis, ja muut "rodut" olivat siitä enemmän tai vähemmän vajavaisia muunnelmia. Myös eurooppalaisen yhteiskunnan ylätason katsottiin samoin perustein olevan ylempänä rahvasta.

Vaikka ensimmäisen modernina pidetyn rotujaon esitti ranskalainen lääkäri Francois Bernier jo 1684, on rasismin käsite kuitenkin häkellyttävän nuori. Se kertoo paljon siitä, miten luonteva osa toisten kansojen alempiarvoisuus eurooppalaisessa maailmankuvassa pitkään oli: Käsite esiintyy ensimmäisen kerran vasta 1930-luvulla - kirjoituksissa, joissa arvosteltiin Natsi-Saksaa.

Rasismista tuli ongelma vasta, kun natsit alkoivat toden teolla soveltaa sitä Euroopan sisällä valkoihoisten ihmisten erottelemiseen.

Roturasismista kulttuurirasismiin

Koska rasismi käsitteenä viittaa rotuun, on "kulttuurirasismi" hieman väkinäinen muotoilu, mutta kätevyyden vuoksi käytämme sitä tässä.

Nykyisin on vallannut alaa kulttuuriin perustuva erittely, joka on kuitenkin yhtä sortava kuin klassinen rotuunkin perustuva: senkin seuraus vallitsevan järjestelmän sementoituminen, kun imperialismin keskusalueet - jotka kuin sattumalta ovat valkoihoisten keskusalueita! - tosiasiallisesti suojataan alistetun maailman sisään pyrkivältä saasteelta.

Tämä ajattelu näyttää pinnaltaan hämäävän edistykselliseltä: kaikki kulttuurit ovat yhtä lailla arvokkaita, ja niillä on oikeus itsemääräämiseen ja itsensä säilyttämiseen. Näin myös esimerkiksi suomalaisella kulttuurilla on oikeus olla olemassa suomalaisena kulttuurina, mahdollisimman puhtaana vieraasta vaikutuksesta.

Tämä vieras vaikutus aiheutuu kuitenkin käytännössä ei-valkoisten kulttuurien maahanmuutosta. Todisteena käytetään usein maahanmuuttajarikollisuutta, joka tässä katsannossa on ilmausta kulttuurien yhteensovittamisen "valitettavasta" mahdottomuudesta. Viime aikoina todisteeksi on kelvannut islamilainen fundamentalismi: "niiden kulttuuri on siellä niin erilaista", kun se "ei suostu hyväksymään" suurten sanomalehti- ja tv-yhtiöiden sananvapautta ja muita porvarillisia oikeuksia.

"Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia" -kulttuuriajattelu paljastaa idealistisen ajattelun vaarallisuuden, sillä se on veistetty samasta puusta kuin muutkin liberaalien yleismaailmalliset periaatteet oikeudenmukaisuudesta, tasavertaisuudesta ja samanarvoisuudesta. Todellisuudessa "samat säännöt kaikille" toimii vahvemman eduksi, kuten esimerkiksi Maailman kauppajärjestön neuvotteluissa, jossa Togo ja Yhdysvallat ovat periaatteessa samalla viivalla. Yhdysvaltain rikkoessa sääntöjä, Togon rangaistustullit USA:n tuotteille tuhoavat pahimmassa tapauksessa Togon oman talouden!

On täysin absurdia ja pahimmillaan taantumuksellista kohdella jonkin pienen köyhän maan kulttuuria "samanarvoisena" ja "tasavertaisena" minkä tahansa EU-maan kulttuurin kanssa; käytännössä se tarkoittaa lähinnä köyhien maiden oikeutta köyhyyteensä, ja rikkaiden maiden oikeutta elämään linnakkeensa suojassa, turvassa muurien ulkopuoliselta kurjuudelta.

Joonas Laine

Lähteet:

Blaut: The colonizer's model of the world. Geographical diffusionism and eurocentric history (1993)
Isaksson, Jokisalo: Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa (3.painos, 2005)
Parry: Trade and dominion. European oversea empires in the eighteenth century (1971)

takaisin alkuun

---