Teoria (2005 arkisto)
- Rasismista -- 18.12.2005
- Mistä tulopolitiikassa on kysymys? Lyhyt oppimäärä ala-astetta varten. -- 16.10.2005
- Mitä on pääoma? -- 4.9.2005
- Tuottava ja tuottamaton työ, osa II: Palvelukset -- 23.5.2005
- Tuottava ja tuottamaton työ, osa I -- 13.4.2005
- Marxin kirjoitussuunnitelma -- 7.2.2005
- Kommunismin kysymyksiä -- 24.1.2005
Viime viikolla Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad kiisti puheessaan juutalaisten kansanmurhan:
"He [sionistit] ovat luoneet myytin, jota he kutsuvat juutalaisten kansanmurhaksi (holokaustiksi). He pitävät sitä Jumalaa, uskontoa ja profeettoja korkeampana periaatteena. Jos joku kieltää Jumalan, profeettojen ja uskonnon olemassaolon heidän maassaan, se ei heitä häiritse. Mutta jos joku kieltää myytin juutalaisten kansanmurhasta, kaikki sionistien äänitorvet ja näiden taskussa olevat hallitukset repivät kitarisansa huutaessaan häntä vastaan. He kertovat meille, ettemme sovi elämään sivistyneessä yhteiskunnassa."
Lausunto on väärä. Natsien suorittamasta juutalaisten kansanmurhasta ei ole epäilystä. Mutta lausunnon kuittaaminen "yhtä tuomittavana" kuin esim. uusnatsien muukalaisviha, ei viime kädessä kelpaa. Näiden käsitteiden takaa on kaivettava esiin jotain syvällisempää. Vaikka molempia voidaan jossain merkityksessä kutsua rasismiksi, on välttämätöntä tehdä perustavaa laatua oleva ero sen perusteella, ilmentääkö muukalaisvihaa imperialistisen vai imperialismin alistaman maan asukas.
---
Kun imperialistisen maan (esim. jonkin rikkaan EU-maan) asukas haluaa ulkomaalaiset pois maastaan, on tässä kyse siitä, että näille ei haluta antaa mitään oikeutta etsiä parempaa elämää pakenemalla sieltä, missä imperialismi on tuhonnut ja/tai sekoittanut paikalliset yhteiskunnat ja kulttuurit vuosisatoja kestäneellä alistamisella ja kolonialismilla. Tämän ryöstön ja alistuksen kautta kahmituilla voimavaroilla kapitalismin kehittyminen pääsi aikoinaan vauhtiin Euroopassa, ja lopulta suora kolonialismi pakotti siirtomaiden tuotantojärjestelmät rakentumaan isäntämaiden tarpeista käsin - usein tuottamaan vain muutamaa vientituotetta. Kun maat saavuttivat poliittisen itsenäisyyden, on niiden ollut vaikea irtautua kansainvälisestä työnjaosta ja siirtomaakauden perinnöstä.
Imperialistinen muukalaisviha suuntautuu siis sitä vastaan, että meidän alistamamme kansat oikeutetusti haluavat osan siitä hyvinvoinnista, jonka me olemme Eurooppaan rakentaneet heiltä ryöstetyillä voimavaroilla. Elintasomme pohjautuu tälle vuosisataiselle rosvoukselle, kun nykyisin elintasoeroa Pohjoisen ja Etelän välillä ylläpitää sen turvin kehitetty valtava ero työn tuottavuudessa. Tätä eroa Etelän on mahdoton kuroa umpeen - ainakaan kapitalismin tarjoamilla nikseillä - koska imperialistisen talousvaihdon logiikka aktiivisesti alikehittää näitä maita.
Taantumus käyttää tätä dynamiikkaa hyväkseen hajottaakseen työväenluokkaa mm. kansallisuuksien perusteella kilpaileviin ryhmiin. Sanotaan esimerkiksi, että virolaiset tulevat ja vievät meidän työpaikkamme - tai jotteivät veisi, niin suomalaista "liian kallista" palkkatasoa täytyy laskea. Näin kapitalisti voi käyttää köyhistä maista tuotavaa työvoimaa palkkojen polkemiseen.
Ratkaisu ei ole maahanmuuton estäminen, koska oikea ongelma on kapitalismi, joka pakottaa työläiset ja kansat kilpailemaan keskenään. Oikea ratkaisu on toivottaa ulkomaiset työläiset tervetulleiksi, kutsua heidät ammattiliittojen jäseniksi ja vaatia heille sama palkka ja samat työehdot kuin suomalaisillekin.
--
Kun sitten imperialismin kuristamassa maassa (esim. Iranissa) esiintyy muukalaisvihaa (tai "fundamentalismia"), suuntautuu se lähinnä sitä vastaan, että muut maat - USA ja EU - sekaantuvat heidän asioihinsa ja kulttuuriinsa.
Miksi arabimaissa vihataan Israelia ja sitä tukevaa USA:ta? Ahmadinejad mainitsi puheessaan myös seuraavaa:
"Jos puhutte totta kuuden miljoonan juutalaisen murhaamisesta II maailmansodan aikaisissa kaasukammioissa .. kysymykseni on: miksi viattomat palestiinalaiset joutuvat maksamaan hinnan tästä hirvittävästä rikoksesta? Miksi käytätte tätä joukkomurhaa perusteena sille, että tulette keskelle islamilaisen maailman sydäntä ja rakasta Palestiinaa, perustaaksenne sinne sionistisen valtion? Ehdotan, että jos olette tehneet mainitsemanne rikoksen, annatte osan omasta maastanne tai Euroopasta, Kanadasta tai Alaskasta heille, jotta he voivat perustaa valtion itselleen. Jos teette sen, voitte olla varmoja, että Iran ei sano vastaan."
Tämänkaltaisen "muukalaisvihan" vaatimus on viime kädessä: Imperialistit pois meidän maastamme! Teillä ei ole mitään oikeutta sekaantua meidän asioihimme! Tämä on oikeutettu vaatimus, ja imperialistien taloudellista tai sotilaallista sekaantumista vastaan tunnettu suuttumus - "muukalaisviha" - on yhtä oikeutettua.
(On toinen seikka, että Ahmadinejad voi käyttää Israel/USA-vihan lietsomista myös oman uskonnollis-fasistisen valtansa pönkittämiseen. Ja totta kai ongelmat voidaan Iranissa tai missä tahansa muullakin kanavoida länsimaisiin ihmisiin, kulttuuriin tms, eikä kapitalistiseen systeemiin; näinhän tehdään Euroopassakin, kun ongelma muka on muista maista tulevat ihmiset eikä järjestelmä.)
---
Ideologian tuottamisen kannalta on tärkeää, miten asiat onnistutaan selittämään. On selvää, että porvarilehdistö repii otsikot juuri siitä, että Iranin presidentti kiistää juutalaisten kansanmurhan. Vaikka artikkeleissa voidaan mainita myös Ahmadinejadin puheen muista osista - esim. vaatimuksesta perustaa juutalaisvaltio jonnekin muualle - niin ei ole epäilystä, mikä jää ihmisten mieleen päällimmäiseksi. Näin voidaan nostattaa henkeä sen puolesta, että myös Iraniin on tehtävä "humanitaarinen interventio", kun maan ydinohjelmaakin on kauhisteltu mediassa jo pitkään. "Varmat todisteet" joukkotuhoaseista ovat käsillä varmasti aivan pian!
Imperialististisissa ja imperialisoiduissa maissa esiintyvää muukalaisvihaa ei voida selittää samoista lähtökohdista. Jos teeskennellään, että ratkaisut piilevät lähinnä asennekasvatuksen tai muun suvaitsevaisuusvalistuksen lisäämisessä, ollaan hakoteillä. Monessa tapauksessa tältä idealistiselta pohjalta ponnistava ajattelu johtaa näkemykseen, että imperialistissa maissa elävien kansallisten vähemmistöjen suuttumus valtaväestön syrjintää kohtaan nähdään "yhtä tuomittavana" - eli siis alistajan ja alistetun vihassa toisiaan kohtaan on kyse samasta asiasta, ja että "molemmissa on vikaa".
Todellinen syy rasismiin ja muukalaisvihaan ei ole kulttuurierot tai niiden "yhteensovittamisen mahdottomuus", tai jokin individualisoiva selitys "asenneongelmasta" tms. Syy on imperialismi, toisten kansojen riistäminen ja heidän asioihinsa sekaantuminen. Jos asiaa ei selvitetä tätä taustaa vasten, vaan tarraudutaan vain pehmoliberaaliin "toistensa ymmärtämiseen" ja "monikulttuuriseen rikkauteen", ei kannata ihmetellä, jos tulokset jäävät laihoiksi.
Joonas Laine
---
Mistä tulopolitiikassa on kysymys? Lyhyt oppimäärä ala-astetta varten.
Noin joka toinen vuosi saa tiedotusvälineistä seurata, kuinka "työmarkkinajärjestöt" käyvät kuumeisia neuvotteluja. Uutisissa kerrotaan, että neuvotteluissa ei ole edistytty, koska jompikumpi neuvotteluosapuoli vaatii liikoja. Valtakunnansovittelija kutsutaan hätiin, ja hän tekee sovintoehdotuksen toisensa jälkeen. Varoitellaan holtittomista palkkavaatimuksista ja muistutellaan kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämisen tärkeydestä.
Lopulta työntekijä- ja työnantajapuolen keskusjärjestöt pääsevät jonkinmoiseen sopimukseen. Nyt odotellaan hermostuneesti, kelpaako se kaikille. Monesti jotkin liitot irtautuvatkin keskusjärjestönsä neuvottelemasta sopimuksesta, ja näin päädytään "liittokohtaisiin ratkaisuihin".
Tulopolitiikan synty
Äkkiseltään voisi luulla, että näin on aina ollut, ja näin on aina oleva. Samat kuviot toistuvat vuosi vuoden jälkeen. Mutta tulopolitiikkaa nykyisessä muodossaan, työntekijä- ja työnantaja järjestöjen ja valtion muodostaman "kolmikannan" yhteistyönä, on alettu harjoittaa vasta hyvän aikaa toisen maailmansodan jälkeen; Suomessa ensimmäinen tulopoliittinen sopimus syntyi 1968.
Taustana tälle olivat kapitalististen maiden rakennemuutokset. Palkkatyötä tekevien osuus väestöstä oli noussut 80-90%:n tietämiin, ja valtion osuus yhteiskunnan kuluista kasvanut, ja tulopolitiikalla pyrittiin hillitsemään erityisesti palkka- ja sosiaalikustannusten nousua. Yleisesti ottaen tämä kehitys liittyi kapitalismin valtiomonopolistisen vaiheeseen ja siihen liittyvien piirteiden lisääntymiseen; järjestelmä pystyi yhä vähemmän toimimaan omalla painollaan, "vapaan kilpailun" - jota kaikesta huolimatta yhä pidetään kapitalismin peruspiirteenä - voimin, ja porvarillisen valtion oli pakko yhä enemmän puuttua markkinoiden toimintaan ja tukea niitä, jotta järjestelmä pysyisi pystyssä. Tulopolitiikka ja (hyvinvointipolitiikka yleisemminkin) nivoutui tähän kokonaisuuteen, yhtenä valtiomonopolistisen kapitalismin hallinnointikeinoista.
Tämä huomattiin myös porvarillisen taloustieteen saralla: englantilainen John Maynard Keynes esitti jo 30-luvulla, että valtion tulisi puuttua markkinoiden toimintaan säätelemällä kysyntää, mitä kautta päästäisiin kapitalismin irrationaalisesta luonteesta johtuvien suhdannehuippujen tasaamiseen ja järjestelmän vakauttamiseen. Erityisesti julkiset investoinnit oli kohdistettava sinne, missä tarvittiin suuria pääomasijoituksia, missä pääoman kierto oli hidasta ja voitto-odotukset pieniä. Tällä tavoin pystyttäisiin myös pitämään kiinni täystyöllisyydestä ja hankkimaan sillä työväen luottamus, kun suhdannevaihteluiden ei annettaisi purkautua joukkotyöttömyytenä.
Valtion tuli siis ottaa huolehtiakseen siitä, mikä ei kapitalistille kannata. Tähän sisältyivät mm. työttömien vara-armeijan ylläpito, väestön koulutus, suurinvestoinnit tieverkon ja energiatuotanon ylläpitämiseen jne. Tuloratkaisuissa valtion osaksi tuli Suomessa viekotella työläiset mukaan keskitettyyn sopimukseen "sosiaalipaketilla", ratkaisun oheen tulevilla sosiaalisilla myönnytyksillä, joiden muodossa valtio tarjoutui maksamaan osan kapitalistin osuudesta.
Edellytykset
Kapitalistisessa järjestelmässä on yksi ongelma ylitse muiden: työläiset, jotka samalla ovat kapitalistin voittojen edellys ja niiden raja. Kun heidän osuutensa väestöstä aina vain lisääntyi, oli heidät entistä tärkeämpää vetää mukaan porvarillisen yhteiskunnan "yhteiseen projektiin", jonka todellisena tarkoituksena kaikista ristiriidoista huolimatta esitettiin olevan "yhteinen etu". Toisen maailmansodan jälkeen järjestäytynyt työväki oli Suomessa pakko tunnustaa sopijakumppanina - sitä ennenhän liika radikaalius oli johtanut lapualaisterroriin ja järjestöjen kieltämiseen - ja nyt oli kysymys vain siitä, millä tavoin se saataisiin onnistumaan.
Tätä taustaa vasten tulopolitiikka ei ollut mikään suuri yhteiskunnallinen käänne, vaan se oli ratkaisu kapitalismin ongelmiin, jotka olivat olleet olemassa; tulopolitiikan keinoin vain ikäänkuin solmittiin yhteen ne langat, jotka olivat heiluneet ilmassa jo hyvän aikaa.
Edellytyksinä oli mm. ammattiyhdistysliikkeen yhtenäistäminen, sillä vuoden 1956 yleislakon jälkeen sosialidemokraattisen puolueen hajaannus oli synnyttänyt, paitsi kilpailevan sos.dem-puolueen, TPSL:n, myös SAK:n oheen kilpailevan ammattijärjestön, SAJ:n. Kun eheytys saatiin kuntoon 60-luvun lopulla, samalla kun SDP:stä tuli suurin hallituspuolue ja kommunistien ja kansandemokraattien SKDL:kin saatiin vedettyä mukaan hallitusvastuuseen, käytännössä kaikki teollisuuden edustajat pitivät tulopolitiikan käyttöönottoa toivottavana. Sen uskottiin parantavan yritysten kilpailukykyä ja kannattavuutta ja lisäävän talouskehityksen ennustettavuutta.
Sosialidemokraattisesta puolueesta ja SDP-vetoisesta ammattiyhdistysliikkeestä saatiin tulopolitiikan ja porvarillisen valtion takuumies.
Ideologinen työ tulopoliittisen konsensuksen puolesta
Yhteiskunnallinen toiminta on käytännöllisten toimenpiteiden lisäksi aina ideologista toimintaa. Vallitseva ideologia määrittää yhteiskunnallisten ilmiöiden syy- ja seuraussuhteita, miten asiat liittyvät toisiinsa ja millä tavalla, tai liittyvätkö ne toisiinsa lainkaan. Vaikka tapahtumien ideologiset muodot osaksi ylläpitävät itse itseään erilaisten instituutioiden kuosissa, vaatii ylläpito myös aktiivista panosta, mikäli mielitään pitää se vallitsevana tapana yhteiskunnan ilmiöiden tulkitsemiseen.
Kun työväenluokka oli pakko vetää yhdeksi tulopolitiikan osapuoleksi, oli tärkeätä pyrkiä muodostamaan oikeanlainen kuva siitä, mistä tulopolitiikassa oli kysymys. Niinpä vuonna 1971 istunut tulopolitiikan kehittämistoimikunta lausui asiasta seuraavaa:
"Luottamuksen syntymisen tärkeä edellytys nykyisessä osallistuvassa yhteiskunnassa on laaja informaatiotoiminta, jonka tulisi viime kädessä ulottua koko väestöön ja sen vuoksi vaatii yleisten tiedotusvälineiden myötävaikutusta."
Aktiivinen propagandatoiminta kapitalismin säilyttämiselle välttämättömien yhteistoimintamuotojen näyttämiseksi oikeanlaisessa valossa oli siis välttämätöntä. Niinkuin tiedämme, tiedotusvälineemme ovat antaumukselle mukana tässä "tupo-teatterissa" joka kerta, kun neuvotteluja käydään. Tiedotusvälineiden kielenkäyttö ohjaa sitä, missä asussa neuvottelut näyttäytyvät. Talouden ennustettavuutta lisäävässä keskitetyssä tuloratkaisussa "onnistutaan", mutta toisaalta voidaan "ajautua" liittokohtaisiin ratkaisuihin. Näin maalaillaan kuvaa tuloratkaisujen "todellisesta" päämäärästä, johon kovalla työllä onnistutaan pääsemään, tai josta häiriötekijöiden vuoksi ajaudutaan pois.
Tässä katsannossa tulopolitiikka on ensisijassa status quon säilyttämisen, ei sen muuttamisen väline. Erityisesti on tarpeen säädellä systeemiä niin, että muiden alojen kehitys ei vaaranna vientisektorin kilpailukykyä.
Välttämättömyyksiä
Konsensusideologian ylläpitämisen yksi keino on ollut esittää tulopoliittiset ratkaisut kulloisessakin tilanteessa välttämättöminä. Ensimmäistä tuposopimusta vuonna 1968 perusteltiin edellisen vuoden devalvaatiolla, josta seurasi pakko pyrkiä vakauttamaan huonossa kunnossa olevaa taloutta. Vuonna 1971 tasavallan presidentti Kekkonen vetosi työmarkkinaosapuoliin sovinnon puolesta, "jotta yhteiskuntamme kannalta välttämättömään ratkaisuun työehtosopimusrintamalla päästäisiin ja vältyttäisiin niiltä vaaroilta, joita viime vuosien talouspolitiikan kariutuminen vuodenvaihteessa välttämättä toisi mukanaan."
Vuonna 1974 puolestaan lietsottiin talvisodan henkeä öljykriisin aiheuttamalla ulkoisella uhkalla. Tulopoliittisen ratkaisun jälkeen huomattiin kuitenkin, että mitään energiakriisiä ei seurannutkaan - ainoastaan öljyn hinta oli noussut. Tämä koski tietysti myös kilpailijamaita, joihin nähden Suomi itse asiassa oli edullisemmassa asemassa neuvostoöljyn vuoksi.
Vuonna 1975 työttömyyden lisäännyttyä hälyttävästi Kekkonen muodosti hätätilahallituksen, mistä saatiin lisädramatiikka tulopoliittisen ratkaisun pohjustukseen: vain tulopoliittinen kokonaisratkaisu voisi pelastaa kansakunnan. Jälleen tarjotut ratkaisut pystyttiin esittämään välttämättöminä pakkoratkaisuina.
Hätätilasta huolimatta Suomessa harjoitettiin varsin perinteistä talouspolitiikkaa.
Tulevina vuosina tulopolitiikka arkipäiväistyi. Mutta kriisimielialat palasivat jälleen korostuneena 90-luvun laman aikana, jolloin "maltillisten palkkaratkaisuiden" lisäksi oli "pakko" tehdä useita julkisen sektorin ja sosiaalipalveluiden leikkauksia.
Timo Kyntäjä kuvaa tulopolitiikan kieltä seuraavasti:
"Näissä periaatepäätöksissä ja lakiesityksissä toistuu selkeänä tietty suostuttelun logiikka ja retorisen toiminnan kaava, jossa ongelmiksi nimetään työttömyys, vaihtotaseen vaje, kilpailijamaita nopeampi inflaatio ja valtiontalouden ongelmat. Johtopäätöksinä ja toimintakehotuksina esitetään investointien edistäminen, kilpailukyvyn - erityisesti hintakilpailukyvyn - parantaminen tai turvaaminen, liiallisen kulutuksen kasvun hillitseminen sekä julkisen talouden säästäminen. Erityistä huomiota lausumissa kiinnittää vielä se, että reaaliansiokehityksen turvaamista ja kotimaisen kysynnän lisäämistä pidetään työttömyyden torjumisen ohella suotavina tavoitteina [..] mutta samalla niitä käsitellään alisteisina kasvulle, investoinneille ja inflaationhillitsemiselle, jotka esitetään ensin mainittujen tavoitteiden saavuttamisen edellytyksiksi." (s. 171)
"Kilpailukyky-, hätätila-, ulkoinen pakko- yms. retoriikka on kiinnostava piirre tulopoliittisessa diskurssissa. Sen avulla tulopolitiikka - niin kuin muutkin talouspoliittiset ratkaisut, kuten devalvaatiot - on tuotu julkisuuteen vaihtoehdottomina välttämättömyyksinä. On annettu kuva, jonka mukaan suomalaiset päätöksentekijät eivät voi oikeastaan ohjata kehitystä, vaan ainoastaan reagoida ulkoisiin tapahtumiin. Kuitenkin [..] tämän välttämättömyyden varjolla on harjoitettu olennaisissa suhteissa entisenkaltaista politiikka, suomalaista perinteistä talouspolitiikkaa. Vain nimiä on vaihdeltu puhumalla välillä hätätilasta ja sitten elvytyksestä." (s. 175)
Tällaisen välttämättömyyspuheen eräs hyödyllinen sivuvaikutus on, että ketään ei oikeastaan voi pitää viime kädessä vastuullisena siitä, mitä on tehty; ovathan ne, joiden voi eniten sanoa jotain tehneen, vain toimineet pakon edessä. Ei voitu muuta! (Tämä on myös perinteinen hyväätarkoittavien reformistien peruste, jotka näin perustelevat konsensuksen rakentamiseen osallistumista.)
Mainitun näkökannan paikkansapitämättömyys selviää kuitenkin vertailtaessa Suomessa harjoitettua politiikka esim. Ruotsiin, jonka asema maailmanmarkkinoilla ei olennaisilta osiltaan poikkea Suomen asemasta. Käy ilmi, että Suomen valinnat ovatkin olleet arvovalintoja, vaikka ne on naamioitu välttämättömyyden kaapuun ja niiden tueksi on manailtu kriisimielialoja milloin mistäkin syystä.
Suomessa tulopolitiikka on suurelta osin ollut devalvaatioiden jälkihoitoa. Kun ensin devalvaatiolla (alentamalla markan arvoa muihin valuuttoihin nähden) on parannettu vientisektorin kilpailukykyä, on saavutettu tulonjako haluttu tulopolitiikan keinoin vakiinnuttaa ja devalvaatiolla saatu kilpailuetu säilyttää. Jälkihoidon tehokkuuden on yleisesti turvannut vähintään sosialidemokraattien osallistuminen hallitusvastuuseen, SKDL:n toimiessa aina silloin tällöin vastentahtoisena apumiehenä. SDP-johtoiset vahvat ammattiliitot kuten Metalli- tai Paperiliitto ovat toimineet tupokierroksen "päänavaajina", jolloin niiden aikaansaama sopimus on ohjannut perässähiihtäjiäkin konsensukseen.
On syntynyt todellisuus, jossa talouden kasvu nähdään melkeinpä ainoana pohjana yhteiskunnallisen hyvinvoinnin lisääntymiselle, ja näin on kaikkien edun mukaista pyrkiä turvaamaan se, vaikka se vähän sitten kirvelisikin. Kävi niin, että ay-liike ja poliittinen vasemmisto käytännössä pitkälle omaksui nämä tavoitteet.
Hyvinvointivaltio
Nykyisin kaikki puhuvat hyvinvointivaltiosta, ja kaikki ovat sen säilyttämisen puolesta. Keinoja vain on useita. Suhteessa tulopolitiikkaan voitaneen sanoa, että sellainen hyvinvointivaltio kuin Suomessa onkin, on suurelta osin myös tulopolitiikan seurausta ja ansiotakin; se on samojen prosessien tuote kuin itse tulopolitiikkakin.
Se, mikä hyvinvointivaltiossa on sitä ihteään, on työväenluokan taistelujen ja joukkovoiman käytön tulosta, jolla se on voinut pakottaa kapitalisteilta ja porvarilliselta valtiolta enemmän kuin nämä ovat tarvinneet omiin, kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää säilyttäviin tarkoituksiinsa.
Jälkiviisaasti voidaan kuitenkin sanoa, että tämä hinta on kannattanut maksaa. Yhtä paljon kuin hyvinvointivaltio on työväen taistelun tulos, se on ollut myös kapitalistisen yhteiskunnan keino säilyttää itsensä kapitalistisena yhteiskuntana, ja tällaisen selviytymisstrategian eräs perusedellytys on luokkien välinen yhteisymmärrys: työläiset on helpompi saada hyväksymään kapitalistien voitot, vaikka vähän nuristenkin, jos heidän työllisyytensä ja elintasonsa on edes jollakin tapaa taattu.
Hyvinvointivaltio on eräs valtiomonopolistisen kapitalismin kehitystulos, jossa on ollut pakko ottaa etujaan puolustava työväki jollakin tapaa huomioon; hyvinvointivaltio ei kuitenkaan ole mikään automaattinen lopputila, vaan siellä missä joukkovoimaa on käytetty, on saatu ulosmitattua enemmän. Ja hyvä niin.
Tässä hyvinvointivaltion merkityksessä Suomenkin työväenliikkeen tehtävä on kuitenkin vielä edessäpäin. Tilanteessa, jossa aiempien taisteluiden saavutuksia ollaan tuhoamassa ja työväki käy puolustustaistelua - ja on joutunut jo perääntymäänkin - on varmasti järkevää suuntautua hyvinvointivaltion puolustamiseen. Mutta milloinkaan ei saa kadottaa näkyvistä työväenliikkeen historiallista päämäärää siirtyä porvarillisten hyvinvointivaltioiden tuolle puolen.
Joonas Laine
Lähteet:
Timo Kyntäjä: Tulopolitiikka Suomessa (Gaudeamus, 1993).
Pertti Klemola: Kenen asialla SAK? (Otava, 1975).
Pekka Kosonen ym.: Suomalainen kapitalismi (Love kirjat, 1979).
Pekka Kosonen: Pohjoismaiset mallit murroksessa (Vastapaino, 1998).
---
Jos avaa melkein minkä tahansa "Johdatus taloustieteeseen" -tapaisen taloustieteen alkeiskirjan, niin yleensä se määrittelee tuotannontekijät kutakuinkin seuraavasti: 1) työ, 2) raaka-aineet (maa), ja 3) pääoma (esim. Leppo, Kansantaloustieteen perusteet, 1971; Pekkarinen, Sutela ym: Kansantaloustiede, 1992.)
Tässä pääoma käytännössä tarkoittaa koneita ja laitteita, joiden avulla raaka-aineesta työllä muovataan jokin tuote. On tottakai selvää, että olipa tuotantotapa mikä tahansa, tuotantoon aina tarvitaan ihmisen työvoimaa ja työvälineitä.
Sitten on erilaisia enemmän tai vähemmän vertauskuvallisia "pääomia" kuten "inhimillinen pääoma", "sosiaalinen pääoma" jne, jotka tuntuvat kuvaavan kaikkea muuta tuotantoon liittyvää paitsi itse raaka-aineita, koneita ja ihmisen työtä, esimerkiksi tuotannon organisaatioratkaisuja tai jotain vastaava, yleensä sellaista millä työn tuottavuutta saadaan kohotettua.
Sinänsä tietenkin pääoma-käsitteen käyttö näissä merkityksissä on ok, kunhan vain tehdään selväksi, mikä käsitteen sisältö on. Valitettavasti usein asiantila on kuitenkin sellainen, että pääoma-käsitteen porvarillinen käyttö sekoittaa sen, mistä pääomassa on Marxilla kysymys, ja jotkut kirjoittajat nostavat Marxille hattua - tosin vain hänen talousteorioilleen, eivät politiikalle - ymmärtämällä hänen käyttämänsä käsitteet väärin.
(Pääoman lisäksi myös lisäarvolla on tietty uusmerkitys, jossa jonkin tuotteen tai ratkaisun tuoma "lisäarvo" tarkoittaa yksinkertaisesti vain sen tuomaa lisähyötyä. Ei sanaakaan siitä, että Marx nimittää lisäarvoksi ainoastaan sitä työllä luodun rikkauden osaa, jonka kapitalisti onnistuu työläiseltä riistämään!)
--
Porvarillisia pääomakäsityksiä vastaan Marx puhuu pääomasta ainoastaan tiettynä ihmistenvälisenä suhteena. Pääoma ei siis ole mikään konkreettinen esine, vaan eräs tietty sosiaalinen suhde, joka vain saa esineen muodon.
Mitä tämä tarkoittaa? Ollessaan kanssakäymisessä toistensa kanssa ihmiset muodostavat yhteiskunnan. Osallistuessaan yhteiskunnalliseen tuotantoon (esim. perunanviljely takapihalla omaan käyttöön ei ole yhteiskunnallista tuotantoa, viljely myyntiin taas on), he tekevät sen tietyissä suhteissa, jotka vaihtelevat historiallisesta kaudesta toiseen.
Pääoma suhteena on erään tällaisen historiallisen kauden tunnusmerkki. Pääomasuhde on sellainen suhde, joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen olosuhteissa, joissa suurin osa ihmisistä ei omista sellaisia tuotantovälineitä, joilla he pystyisivät hankkimaan itselleen elannon. Siispä he joutuvat myymään työvoimaansa niille, jotka omistavat tuotantovälineitä. Historiallisesti tällainen tilanne on verrattain uusi.
Marxin merkityksessä pääomaksi voidaan nimittää sitä konkreettista esinettä, jonka kautta kapitalisti realisoi pääomasuhteen ja onnistuu riistämään itselleen osan työläisen luomasta arvosta ilmaiseksi. Tässä merkityksessä "pääomuus" ei ole minkään esineen ominaisuus, niinkuin porvarillisissa katsannoissa, vaan esine vain todentaa ihmisten välisen suhteen.
Esimerkki. Minulla on 12.000 euroa rahaa. Raha sellaisenaan ei vielä ole pääomaa, mutta se voidaan suht helposti muuttaa siksi. Jos ostan esim. raaka-aineita ja tuotantolaitteistoa 8.000:lla ja palkkaan 4.000:lla jonkun käyttämään niitä härveleiden tuottamiseksi, joiden myymisestä sitten saan 14.000 euroa, niin olen sijoittanut rahani pääomana. Sen momentteina ovat olleet mainitut raaka-aineet, tuotantolaitteet ja myös työläisen työvoima. Kaikki ne ovat auttaneet minua sijoittamaan 12.000e (8.000+4.000) ja saamaan takaisin 14.000e.
On kuitenkin huomattava, että mikä tahansa osta-halvalla-myy-kalliilla -operaatio ei ole pääomasuhde eikä siis sisällä uuden arvon syntymistä ja sen osan riistämistä tuotantovälineiden yksityisomistuksen perusteella: Jos ostan kaveriltani LP-levyn kahdella eurolla ja myyn sen toiselle kaverilleni 5:llä, niin en ole kapitalisti vaan trokari. Olennaista on, että olemassaoleva arvo ei ole lisääntynyt senttiäkään. Yhteiskunnallinen vauraus ei lisänny, jos vain ostetaan halvalla ja myydään kalliilla, koska jokainen osto on myös myynti.
Jos ostamalla LP:n 2:lla eurolla ja myymällä viidellä olen luonut 3:n euron suuruisen uuden arvon, niin olisiko sen varastaminen ja edelleen myyminen luonut viiden euron suuruisen uuden arvon? Ei tietenkään.
Ja kuitenkin kansantuote kasvaa vuosi vuodelta. Tämä Arvonlisäys perustuukin siihen, että ihmisen työvoimalla on kyky luoda enemmän arvoa kuin sen ylläpitäminen vaatii, ja sen tähän ominaisuuteen pääoma liimautuu iilimadon tavoin. Ómistaminen tai osto-myyntitapahtuma sinänsä ei muuta omistuksen tai kaupankäynnin kohteena olevan tavaran arvoa vähääkään.
Esimerkki 2. Minulla on oma verstas, jossa omilla työkaluillani - tuotantovälineilläni - valmistan tavaroita myyntiin. Työvälineeni eivät tässä ole pääomaa, koska elän omasta työstäni, enkä ole niiden omistussuhteen kautta suhteessa kehenkään muuhun kuin itseeni. Kukaan ei siis pääse riistämään työni luomaa arvoa (tietysti jos olen velassa pankille tai vuokranantajalle tilanne on eri, mutta unohdetaan se nyt tässä).
Mutta jos eräänä päivänä myynkin verstaani kokonaisuudessaan jollekin toiselle, ja jään hänen palkkatyöläisekseen, verstaani ja oma työvoimani muuttuvat välittömästi pääomaksi, koska ne ostanut taho käyttää niitä nyt riistääkseen osan luomastani arvosta itselleen korvauksetta.
--
Valtavirtataloustiede käsittelee tuotantoa ylihistoriallisena ilmiönä, ja erilaiset tuotantomallit ovat vain teknisiä ratkaisuja tuotannon tehostamisen ja voimavarojen mahdollisimman tehokkaan sijoittamisen ongelmiin, eivätkä suinkaan ilmausta ihmisten välisistä suhteista ja niiden historiallisesta kehkeytymisestä. Se ajattelee, että periaatteessa tuotantosuhteet voitaisiin järjestää miten tahansa, jos niin sovittaisiin. Että taloudenpitoa on voimavarojen mahdollisimman tehokas käyttö olosuhteissa, joissa resursseja on rajallisesti.
Äkkiseltään tämä onkin hyvin järkeenkäypää, ja tällä tavoin todellakin voi luonnehtia mitä tahansa minkä tahansa historian ajanjakson tuotantotapaa. Missäpä ei olisi järkevää käyttää rajallisia resursseja mahdollisimman tehokkaasti!
Mutta heikkous on, että tällöin näin asetettu tarkastelukehikko peittää alleen eri historiallisia kausia luonnehtivat erityispiirteet ja niille ominaiset lainalaisuudet teeskentelemällä, että mitään eroa ei ole olemassa.
Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että ihmisillä on tarve ja pyrkimys kehittää erilaisia (poliittisia) organisaatioita ryhmässä toimimiseksi. Niin varmasti onkin. Mutta mitä tämä kertoo näiden organisaatioiden erityisestä luonteesta, siitä ympäristöstä ja niistä olosuhteista joihin se on vastaus? Toisin sanoen, ellei yhteiskunnan organisaatio ole täysin mielivaltainen, mistä sen erityisluonne kunakin kautena johtuu?
--
Sosialistisessa yhteiskunnassa pääomasuhde ja siten pääoma lakkaa olemasta, koska kukaan ei enää pysty riistämään työläisen luomaa arvoa omaan yksityiseen määräysvaltaansa tuotantovälineiden yksityisomistuksen perusteella. Kone lakkaa olemasta pääomaa täsmälleen sillä hetkellä, kun sitä ei enää käytetä välikappaleena työstä syntyvän lisäarvon riistoon omistajansa määräysvaltaan.
Tämä ei suinkaan tarkoita että työläinen saisi suoraan käteen koko luomansa arvon; osa tietysti on käytettävä tuotantolaitteiston kulumisen korvaamiseen, muun infrastruktuurin ylläpitoon, yhteiskunnallisiin palveluihin jne. Mutta pointti on, että - toisin kuin esim. nyky-Suomessa, jossa 50% arvonlisäyksestä menee lähtökohtaisesti pari prosenttia kansasta käsittävän kapitalistiluokan yksityiseen kontrolliin (ks. esim. www.vatt.fi/julkaisut/junka.pdf) - "toimintaylijäämä" voidaan haluttaessa käyttää suunnitelmallisesti koko yhteiskunnan mahdollisimman suurta etua silmällä pitäen, eikä siten, että yksityiset tahot saavat päättää omassa intressissään, mitä sillä tehdään.
Joonas Laine
---
Tuottava ja tuottamaton työ II: Palvelukset
Marx sanoo palveluksista:
"Tietyt palvelukset eli käyttöarvot, tiettyjen toimintojen tai töiden tulokset, ruumiillistuvat tavaroiksi, toiset taas eivät jätä jälkeensä mitään käsinkosketeltavaa, henkilöstä itsestään erillistä tulosta; eli niiden tulos ei ole myytävä tavara .. Tämä ei vaikuta mitenkään niiden taloudelliseen määritykseen." (Valitut teokset, 6 osaa, osa 4, s. 458. 'Lisäarvoteorioita')
"[Ei-materiaalinen] tuotanto ei ole erotettavissa tuottamisen aktista, kuten kaikkien esittävien taiteilijoiden, puhujien, näyttelijöiden, opettajien, lääkärien, pappien jne. tapauksessa .. Esimerkiksi oppilaitoksissa opettajat voivat olla pelkkiä oppilaitosyrittäjän palkkatyöläisiä; tällaisia opetustehtaita on Englannissa lukuisasti. Vaikka he eivät ole tuottavia työläisiä suhteessa oppilaisiin, he ovat sitä suhteessa yrittäjäänsä. Tämä vaihtaa pääomaansa heidän työkykyynsä ja rikastuu tämän prosessin välityksellä. Samoin teatteriyritysten, huvittelulaitosten jne. tapauksessa." (emt., s. 464)
Aiemmin on jo käynyt selväksi, että siihen, tuottaako jokin työ arvoa vai ei, ts. onko se tuottavaa työtä, ei vaikuta lainkaan se muoto, jonka työ ottaa; olennaista on ainoastaan se yhteiskunnallinen suhde, jonka puitteissa tämä työ suoritetaan. Tämä tarkoittaa, että on samantekevää, onko palkkatyön muoto konkreettisten esineiden tuottaminen jossakin perinteisentapaisessa tehtaassa, vai onko se laulajan työtä konsertissa, opettajan työtä koulussa jne.
Nyt alkaa käydä selvemmäksi myös se, että kahtiajako "aineelliseen" ("perinteiset tuotantolaitokset") ja "aineettomaan" ("palveluiden") tuotantoon, ja marxilaisen yhteiskunta-analyysin hylkääminen vanhanaikaisena tällä perusteella, on osoitus asian virheellisestä ymmärtämisestä. Millä tavoin laulajan työ muka ei ole aineellista? Päinvastoin se on niin aineellista, että saatan havaita sen vaikutukset korvani rumpukalvolla. Edelleen, laulajan esitys voidaan myös tallentaa esim. levylle, jota sitten voidaan myydä, ja tämä onkin kapitalismin tavoittelema tapa, koska avartaa esityksen kaupallistamisen mahdollisuuksia, jos laulajankin työ on irrotettavissa itse tuottamistilanteesta.
Mutta tämä ei ole asian ydin tässä: ajatelkaamme papin työtä, tai psykoterapeutin. Myös jokin näytelmä voi koostua siitä, että yksinäinen näyttelijä istuu puoli tuntia lavalla sanomatta ja tekemättä "mitään". Tässä työn "aineettomuus" on viety äärimmilleen. Onko näissä edellämainituissa esimerkeissä kyseessä aineellinen vai aineeton tuotanto? Jos papin siunaus maksaa 10 euroa, niin mistä silloin oikeastaan maksan?
Sillä ei ole arvotuotannon kannalta merkitystä, koska vain sillä yhteiskunnallisella suhteella jonka puitteissa mainittu työ suoritetaan, ei kaupan kohteena olevalla tavaralla, on merkitystä tässä mielessä.
On tietysti monin tavoin totta, että palvelusten myymiseen painottunut tuotantorakenne muuttaa työväenluokan tietoisuutta ja tapaa hahmottaa oma asemansa yhteiskunnassa. Tämä tapa voi olla monella olennaisella tavalla erilainen kuin suurissa tuotantolaitoksissa toimivien tehdastyöläisten, ja tämän tutkiskelu on välttämätöntä.
Mutta pointti tässä on, että mitä näiden ilmiöiden taloudelliseen määritykseen tulee, niin kahtiajako "palveluksiin" ja "esineiden tuottamiseen" johtaa meitä harhaan. Sen sijaan meidän pitää kysyä: oli työn konkreettinen muoto mitä tahansa, niin maksaako joku työstä palkkaa, ja korjaako joku siitä itselleen lisäarvoa?
Vasta tämä kysymyksenasettelu voi paljastaa tuotannossa vallitsevan luokkasuhteen työn ja pääoman välillä.
--
Tuottavaan ja tuottamattomaan työhön liittyvät kysymykset eivät ole marxilaisten taloustieteilijöiden keskuudessa ratkaistuja kysymyksiä. Käsittelen niitä tämän kirjoituksen kolmannessa osassa.
Joonas Laine
---
Tuottava ja tuottamaton työ, osa I
On melko yleinen väite, että Marxin taloustieteelliset kirjoitukset eivät ole enää ajankohtaisia, koska Marx puhui vain aineellisesta tuotannosta, nk. savupiipputeollisuudesta, eikä ottanut huomioon nk. aineetonta tuotantoa, palveluksia jne., joista suurin osa kehittyneiden kapitalistimaiden tuotannon arvosta nykyään koostuu. Siksi Marxin kapitalismikritiikki saattoi olla pätevä aikalaiskuvauksena, mutta koska maailma ja tuotantorakenteet ovat muuttuneet, sillä ei tänä päivänä ole olennaisesti muuta kuin historiallista arvoa.
Tämä näkemys kuitenkin ainoastaan ottaa sen enempää kyselemättä itsestäänselvyyksinä Marxin talousteorioista esitetyt vulgarisoinnit. (Toisaalta on silti myös totta, marxilaisessakin kirjallisuudessa, jossa esim. on pyritty esittämään asia kansantajuisesti ja tiivistetyssä muodossa, on langettu vastaaviin väärinkäsityksiin.)
Mitä on aineellinen ja aineeton tuotanto? Tarkoittaako "aineellinen" esineiden tuotantoa ("savupiipputeollisuutta"), ja aineeton esimerkiksi palveluksia?
Entä miten aineellisen ja aineettoman työn kategoriat suhtautuvat tuottavan ja tuottamattoman työn kategorioihin? Onko niin, että aineellinen työ on tuottavaa, ja aineeton tuottamatonta?
On kysyttävä: kun työ on tuottavaa, niin mitä tällöin itse asiassa tuotetaan? Katsokaamme mitä Marx sanoo asiasta itse:
"Tuottava työ on siis sellaista - kapitalistisen tuotannon järjestelmässä - joka tuottaa lisäarvoa käyttäjälleen eli joka muuttaa objektiiviset työehdot pääomaksi ja niiden omistajan kapitalistiksi, siis työtä, joka tuottaa oman tuotteensa pääomana." (Valitut teokset, 6 osaa, osa 4, s. 448. 'Lisäarvoteorioita')
Marxin mukaan siis tuottava työ on sellaista työtä, joka tuottaa kapitalistille lisäarvoa. Mutta sen työn konkreettinen muoto, jonka työläinen myy kapitalistille palkkaa vastaan, on tuottavuuden/tuottamattomuuden kannalta täysin yhdentekevä:
"'Tuottava työ' on työn määre, jolla ei ole ehdottomasti mitään tekemistä työn tietyn sisällön, sen erikoisen hyödyllisyyden tai sen erikoislaatuisen käyttöarvon kanssa, jossa se esittää itsensä." (emt., s. 454)
Työläinen siis myy työvoimaansa kapitalistille, ja saa korvauksena palkan, joka on vähemmän kuin hänen luomansa kokonaisarvo. Tämä on tuttua asiaa. Mutta on huomattava, että työ, josta maksetaan, mutta joka ei tuota maksajalle lisäarvoa, ei ole tuottavaa työtä; esim. jos minä maksan suutarille kenkieni paikkaamisesta, ei kyseessä ole palkkatyö.
Miksei? Koska minä en osta suutarin työvoimaa saadakseni siitä lisäarvoa itselleni; päinvastoin suutarille maksamaani summaa vastaan saan tämän summan vastikkeen, korjatun kenkäparin.
Mutta jos suutari työskentelee palkkaa vastaan suutarifirman omistajalle, johon vien kenkäni paikattavaksi, niin:
1) suhteessa minuun suutari on edelleen tuottamaton työläinen (minun rahani on vain vastike vastikkeesta, 5 euroa vaihtuu kenkien korjaukseen. Minun rahani ei siis ole pääomaa, eikä tuota minulle lisäarvoa; saan ainoastaan kenkäni korjatuksi.)
2) mutta suhteessa kapitalistiin ko. suutari on tuottava työläinen, koska suutarin ja suutarifirman omistajan vaihto ei ole vastike vastikkeesta, vaan epäsuhtainen vaihto, jossa suutarille maksettava palkka on pienempi kuin hänen kenkiä korjaamalla luomansa arvo (koska kapitalisti kerää palkkasumman ylitsejäävän arvon omaan taskuunsa.)
Samoin jos kapitalisti kuluttaa anastamastaan lisäarvosta osan kenkiensä korjauttamiseen (eikä oman tuotantolaitoksensa pyörittämiseen), ei kapitalisti kuluta tätä rahasummaa kapitalistina, siis saadakseen tämän rahan kuluttamalla itselleen lisäarvoa toisten työstä, vaan hän vaihtaa vastikkeen vastikkeeseen, tietyn rahasumman siihen työhön, jolla hänen kenkänsä korjataan. Näin kapitalisti kuluttaa lisäarvoa aivan tavallisena kuluttajana.
(Kirjoituksen toisessa osassa käsittelen palveluksia tarkemmin.)
Joonas Laine
---
On yleisesti tiedossa, että Marx ei ehtinyt kirjoittaa Pääomaa valmiiksi, vaan sen viimeisteli hänen kuolemansa jälkeen painokuntoon Engels, ja myöhemmin vielä Karl Kautsky toimitti Marxin jälkeenjääneiden kirjoitusten pohjalta nk. Pääoman neljännen osan, 'Lisäarvoteorioita'.
Mutta Pääoman kolme nidettä ovat vain Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin kirjoitussuunnitelman ensimmäinen osa. Vuonna 1859 ilmestyneen 'Poliittisen taloustieteen arvostelun' alkusanoissa hän kirjoittaa:
"Tarkastelen porvarillista talousjärjestelmää tässä järjestyksessä: pääoma, maanomistus, palkkatyö, valtio, ulkomaankauppa, maailmanmarkkinat ."
Marx siis suunnitteli kirjoittavansa kuusi teosta!
'Grundrissen' johdannossa (1857) Marx käsittelee tuotannon, vaihdannan, tavarankierron ja kulutuksen ykseyden dialektiikkaa. Kuitenkin Pääomassa käsitellään kapitalismia lähinnä tuotannon näkökulmasta; kulutusta ei käsitellä lainkaan, ei myöskään kilpailua:
"Tähän seikkaan [työpalkan polkemiseen alle työvoiman arvon] viittaamme tässä ainoastaan empiirisesti, [koska] se kuuluu kilpailun alaan, mitä tässä teoksessa ei käsitellä." (Pääoma III, s.238)
Keskustelu Marxin kokonaissuunnitelmasta on olennaista siksi, että vain sen valossa Pääoman kolme osaa voidaan nähdä oikeassa yhteydessään; Pääomaa kokonaissuunnitelmaan vertaamalla voimme vastata kysymykseen kuinka paljon voidaan sanoa Pääoman sisältävän "valmista" teoriaa, ja kuinka paljon keinotekoisiin oletuksiin pohjautuvia yksinkertaistuksia, joita oli tarkoitus karsia ja niiden takaa paljastuvaa todellisuutta käsitellä tarkemmin vasta omissa teoksissaan.
Mikä sitten oli Marxin kokonaissuunnitelma? 'Poliittisen taloustieteen arvostelun' yllälainattu ensilause vaikuttaa selkeältä. Mutta kokonaissuunnitelmakysymyksen suhteen on ainakin kaksi koulukuntaa: toinen pitää kiinni kuuden kirjan suunnitelmasta (mm. Rubel, Lebowitz), toinen taas väittää, että jossain kohtaa Marx hylkäsi kuuden kirjan suunnitelmansa, ja aikoi sisällyttää osan sen aihepiiristä – nimittäin kirjat maaomaisuudesta ja palkkatyöstä - Pääomaan (mm. Grossmann, Lapides).
Kysymys on olennainen mietittäessä esimerkiksi sitä kuvaa, jonka Marx piirtää palkan määräytymisestä. Missä määrin Pääomassa ilmaistu palkan määräytyminen on sitä, mitä Marx tarkoitti? Oliko kyseessä suurinpiirtein lopullinen versio aiheesta, vaan ainoastaan yleisemmän tason abstraktio, jota oli tarkoitus tuoda lähemmäs todellisuutta vasta omassa teoksessaan?
Lebowitzin mielestä Pääoman esitys on vajaa, "yksiulotteinen", koska se ei käsittele kapitalismin dialektiikan toista puolta, työläisiä, lainkaan sillä tavoin kuin pääomaa. Työläiset ovat Pääomassa vain passiivisessa roolissa.
Sen sijaan kirjasissaan 'Työpalkka, hinta ja voitto' sekä 'Palkkatyö ja pääoma' Marx puhuu suorasanaisesti luokkataistelusta, työläisten yrittäessä toimia palkkansa kohottamiseksi ja kapitalistien yrittäessä painaa sitä alas. Pääomassa palkan määräytymisen tätä puolta, työläisten omaa toimintaa palkkansa kohottamiseksi, taas ei juurikaan käsitellä, vaan kolmannessakin niteessä vielä oletetaan työläisen muitta mutkitta saavan palkkana työvoimansa arvoa vastaavan hinnan. Lebowitzin mukaan Marx esittää asian näin, koska hän analyysin vuoksi erotteli pääoman ja palkkatyön ykseyden toisistaan, ja koska hänen oli tarkoitus käsitellä palkkatyötä omassa teoksessaan.
Lebowitz perustaa näkemyksensä Marxin taloustieteellisten kirjoitusten luomaan kokonaiskuvaan. Tämä kuva on hänen mielestään puutteellinen, koska Marx ei ehtinyt edes aloittaa suurta osaa kokonaissuunnitelmastaan. Lebowitzin mielestä tämä “yksipuolisuus” leimasi myös II internationaalin teoriaa.
Lapides kiistää Pääoman puutteellisuuden, ja huomauttaa, että vuoden 1859 jälkeisistä Marxin kirjoituksista ei löydy yhtäkään viitettä 'Poliittisen taloustieteen kritiikin' johdannossa esitettyyn kuuden kirjan suunnitelmaan. Kirjansa 'Marx's Theory of Wages in Historical Perspective' 11. luvussa hän käy lävitse Marxin kirjeenvaihdon kaikki kirjoitussuunnitelmaa koskevat osat ja päätyy lopputulokseen, että Marx itsekin - ja myös Engels - piti Pääomaa "yhtenäisenä kokonaisuutena", ja että väitteelle erillisen palkkatyötä käsittelevän kirjan puuttumisesta ei ole pohjaa. Parina esimerkkinä lukuisista eri lainauksista, jotka Lapides on kaivanut esiin, seuraavat kohdat Engelsin kirjeistä, joissa tämä selittää mistä Pääomassa on kysymys:
“Pääomassa Marx on selkeästi osoittanut että palkkoja säätelevät lait ovat hyvin monimutkaisia, että, tilanteesta riippuen, milloin tämä, milloin tuo laki on vallitsevana, että ne eivät siis millään muodoin ole rautaisia, vaan ovat päinvastoin hyvin joustavia..” (Engels Bebelille maaliskuussa 1875.)
“Tulen olemaan hyvin tyytyväinen kun saan viimein julkaistua kolmannen niteen koska, kuten sanot, ainoastaan silloin voi sen kirjoittajan koko järjestelmä tulla täydellisesti ymmärretyksi ja monet typerät vielä nyt esitettävät vastalauseet lakoavat silloin maahan.” (Engels Danielsonille lokakuussa 1886.)
Keskustelu aiheesta jatkunee, varsinkin kun yleisesti ei pidetä todennäköisenä, että jostakin ilmaantuisi esim. kadonnut kirje, jonka sisältö selvästi ratkaisisi asian puoleen tai toiseen. Joka tapauksessa tärkeintä lienee pyrkimys sellaisen palkkatyöteorian kehittämiseen, joka tuntuu pätevältä ajallemme.
Joonas Laine
Lähteitä:
Lapides: Marx's Theory of Wages in Historical Perspective (1999)
Lebowitz: Beyond Capital (1992)
Lebowitz: The "Book on Wage-Labor" and Marxist Scholarship
http://eserver.org/govt/wage-labor-scholarship.txt
---
Tämän artikkelin tavoite on esitellä lyhyesti kommunismi aatesuuntana ja liikkeenä samalla sivuten pääpiirteissään sen historiaa. Tässä käsitellyt asiat ovat useille lukijoille jo entuudestaan tuttuja, mutta ottaen huomioon porvarillisen tiedotuksen ja historiankirjoituksen täydellinen ylivalta, on perusasioiden kertaaminen välttämätöntä.
Aihe on tavattoman laaja, eikä sen kaikkia puolia ole mahdollista tässä käsitellä. Olisikin toivottavaa, että lukijat itse esittäisivät kysymyksiä aihepiiriin liittyen tai sen tiimoilta. Tämä palsta on suunnattua kommunismista kiinnostuneille nuorille, joten kaikkiin vilpittömiin kysymyksiin olemme valmiit vastaamaan parhaamme mukaan.
Utooppisesta tieteelliseen sosialismiin
Kommunistisesta liikkeestä ei voida puhua käsittelemättä sen aineellista ja aatteellista perustaa, työväenliikettä ja tieteellistä sosialismia (marxilaisuutta).
Työväenliike alkoi kehittyä kapitalismin syntyajoista lähtien. Varsinkaan alkuaikoina se oli ns. tradeunionistista, eli järjestäytyminen oli luonteeltaan ei-poliittista ja tapahtui usein ahtaan ammattikuntaisesti. Vaistonvarainen liike saattoi parhaimmillaan saavuttaa voittoja yksittäisissä työtaisteluissa, mutta se ei tietenkään voinut uhmata yksityisomistusta järjestelmänä tai porvaristoa luokkana. Hyvinkin pian osoittautui, ettei tradeunionismi ole luokkataistelussa oravanpyörää kummoisempi ase. Sosialismin aatteet alkoivat saada kannatusta työväenliikkeessä.
On tärkeää panna merkille, että esi-marxilaiset käsitykset sosialismista ja sen saavuttamisesta olivat hyvin monenkirjavat. Näitä varhaisia aatoksia kutsutaan utooppiseksi sosialismiksi. Utooppisen sosialismin filosofinen perusta on idealismissa ja luokkakannaltaan se on häilyväistä ja pikkuporvarillista. Idealismi ja häilyväisyys luokkakannassa johti utopistiset sosialistit usein sellaiseenkin julistamiseen, että sosialismi olisi kaikkien ihmisten (luokka-asemasta riippumatta) etu, että sosialismin päämäärää ajettaisiin parhaiten valistuksella, sen paremmuuden todistamisella (jopa porvareille). Utooppisen sosialismin piirissä oli myös niitä, jotka ymmärsivät vallankumouksen välttämättömyyden, mutta jotka eivät ymmärtäneet sen toteuttamisen ehtoja (mm. anarkistit). Yhteistä sekä reformistisille että vallankumouksellisille utopisteille oli sekavuus päämäärän määrittelyssä. Pikkuporvarisille sosialisteille se saattoi merkitä epämääräistä "oikeudenmukaista yhteiskuntaa" tai paluuta pientuotannon ja vapaan kilpailun kulta-ajoille. Joukossa olleiden etevienkään teoreetikkojen eväillä ei pitkälle pötkitty. Kuitenkin nämä työväenliikkeen ja sosialismin alkuvaiheet loivat edellytykset marxilaisuuden ja kommunistisen liikkeen synnylle.
Marx ja Engels auttoivat työväenliikettä nousemaan vaistonvaraisesta luokkatietoiseksi liikkeeksi. Vallankumous tarvitsee aina etujoukon, niin myös sosialistinen vallankumous. Marx ja Engels esittivät puolueen proletariaatin korkeimpana järjestömuotona. Kommunistisen puolueen tehtävä on olla työväenluokan etujoukko sekä sen järjestäytynyt joukko-osasto. Kommunistinen puolue on paljon enemmän kuin parlamentaarinen puolue. Itse asiassa, toimiminen eduskunnassa parlamentarististen puolueiden kilpailijana on vain yksi taistelun muoto, jonka asema muihin muotoihin nähden voi vaihdella tilanteen mukaan.
Sosialismin ja kommunismin tavoitteesta
Kommunisteille esitetään silloin tällöin kysymyksiä, kuten "miksi kommunismi on demokratiaa parempi?"; "eikö sosialismia voida saavuttaa reformein?"
Ensimmäinen kysymys olettaa demokratian olevan jokin yhteiskuntamuoto, että yhteiskuntia olisi kahdenlaisia; demokratioita ja diktatuureja. Kysymykseen sisältyy myös sellainen virhe, että nimitetään sosialistista yhteiskuntaa kommunistiseksi. Kommunismissahan ei ole valtiota, eikä sitten diktatuuria eikä varsinaisesti demokratiaakaan. Virhekäsityksen oikomiseksi täytyy vastata kysymyksiin valtiosta, diktatuurista ja demokratiasta. Valtio on hallitsevan luokan välikappale alistettujen luokkien lannistamiseksi. Valtio syntyi vasta luokkien synnyn myötä, orjayhteiskunnassa. Orjanomistajien valtiota seurasi feodaalinen valtio ja sitä taas nykyinen porvarillinen valtio. Demokratiaa on kahta sorttia; porvarillista ja sosialistista. Valtiolla on sekä diktatorinen että demokraattinen puolensa; demokratiaa hallitseville ja diktatuuria alistetuille luokille.
Tästä päästäänkin toiseen kysymykseen vastaamiseen. Suomi on kapitalistinen yhteiskunta, ei siksi että eduskunta niin tahtoo, vaan siksi että tuotantovälineet, pankit ym. ovat kapitalistien omistuksessa, koska kapitalistit ovat hallitseva luokka, jonka oikeutta yksityisomistukseen ja kansanjoukkojen riistoon puolustamaan valtio on rakennettu. Kommunistit ymmärtävät, ettei kapitalismin ristiriitoja voida parlamentarismin puitteissa ratkoa. Porvarillinen valtio on siis vallankumouksessa murskattava ja korvattava proletaarisella valtiolla.
Työväenliikkeen saavutukset kapitalismissa eivät riipu niinkään eduskuntapuolueiden voimasuhteista, kuin luokkine välisistä voimasuhteista. Sodan jälkeen luokkine väliset voimasuhteet kääntyivät työväenluokan hyväksi, ennen kaikkea Neuvostoliiton ansiosta. Työväen taistelusaavutukset paransivat kansan elinoloja ennen näkemättömästi. Luokkakantaista valtiokäsitystä hämätäkseen alkoivat sosialidemokraatit yhdessä porvariston kanssa nimittämään Suomea "hyvinvointivaltioksi". Tämän nimityksen valheellisuus paljastui heti kommunistisen- ja työväenliikkeen heikettyä, eritoten Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Kun porvarillisen valtion ei enää tarvitse huolehtia sille aikaisemmin pakotetuista tehtävistä, on jo virallisessakin retoriikassa alkanut "hyvinvointivaltio" muuttua kirosanaksi ja korvautua termillä "hyvinvointiyhteiskunta" (ns. hyvinvointipalveluita ei tarjoa julkinen vaan yksityinen sektori). Suurtyöttömyyden, sotavarustelun, tuloerojen ja köyhyyden järjestelmästä ei ole muuta ulospääsyä kuin luokkataistelu ja lopulta sosialistinen vallankumous. Tilanne vain vielä on se, että kansa on saatu luulemaan muka tarvitsevansa kapitalisteja ja pelkäämään yhteiskuntaa ilman riistäjän hoivaa.
Kapitalismista kommunistiseen yhteiskuntaan johtava siirtymävaihe on sosialismi, jonka aikana kapitalistiset tuotantosuhteet korvataan sosialistisilla. Tänä aikana valtio vähitellen kuoleutuu luokkien mukana. Valtio ei ole sama asia kuin järjestäytynyt yhteiskunta, eikä valtion katoaminen merkitse esm. yhteiskunnallisen suunnittelun poistumista. On itsestään selvää, ettei sosialistinen valtio voi kuoleutua ennen sosialistisen vallankumouksen voittoa maailmassa.
II internationaalista kominterniin
Ensimmäinen internationaali (Kansainvälinen työväenliitto) perustettiin Lontoossa 1864. Se hajosi Marxin ja anarkistien välisiin ristiriitoihin 1876. Toinen eli sosialidemokraattinen internationaali perustettiin 1889 Pariisissa. Se oli jyrkästi jakautunut reformisteihin (revisionistit) ja vallankumouksellisiin (marxilaisiin). Toisen internationaalin rappio saavutti huippunsa ensimmäisessä maailmansodassa, kun sen lukuisat opportunistiset puolueet mitä moninaisempien selitysten varjolla liittoutuivat "omien" kapitalistiensa kanssa. Toisen internationaalin merkittävin henkilö oli Karl Kautsky. Hän mm. vääristeli marxilaista teoriaa vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista, suhtautui kielteisesti talonpoikaistoon proletariaatin liittolaisena, sekä siirtyi kiihkoisänmaallisuuteen ja luokkasovitteluun ensimmäisen maailmansodan aikana. Toisesta internationaalista alkaneen aikakauden opportunismia kuvaavat hyvin Leninin sanat: "Marxilaisuutta edeltänyt sosialismi on lyöty hajalle. Se jatkaa taistelua, ei enää omalla itsenäisellä maaperällään, vaan marxilaisuuden yleisellä maaperällä, revisionismina."
Maailmasota onnistuttiin kääntämään proletaarisen vallankumouksen voitoksi Venäjällä 1917, jolloin siitä tuli maailmanvallankumouksen tukikohta. Suomen Kommunistinen Puolue perustettiin Moskovassa 1918. Eri maiden kommunististen puolueiden yhteistyöelimeksi perustettiin 1919 Moskovassa 3. internationaali, Komintern, joka toimi vuoteen 1943 asti.
Leninismi
Kommunistit tunnustavat leninismin imperialismin ja proletaarisen vallankumousten kauden marxilaisuutena. Sen sijaan sosialidemokratia on II internationaalin hajaantumisesta lähtien kiistänyt leninismin yleispätevän merkityksen, väittäen sen olevan marxilaisuuden soveltamista Venäjän erikoisoloihin. Nyt, kun sosialidemokraatit eivät enää edes väitä olevansa marxilaisia, on kaikkien nähtävissä minkälainen luopuruus tämän ehkä viattomalta pikkuvirheeltä näyttäneen väitteen takana on.
On totta, että Lenin etevänä vallankumousjohtajana toimi konkreettishistoriallisen tilanteen kaikki puolet huomioon ottaen. Myös teoreetikkona Lenin otti paljon oppia Venäjän kokemuksista. Mutta siinä ei ole kaikki leninismistä, vähiten sen syvin olemus. Lenin mm. kehitti huippuunsa teorian keskeyttymättömästä vallankumouksesta alikehittyneissä maissa (porvarillis-demokraattisen vallankumouksen kasvaminen sosialistiseksi), kohotti marxilaisuuden monopolistisen kapitalismin aikakaudelle imperialismia koskevilla teorioillaan, sekä loi ehjän puolueteorian (järjestöperiaatteet, mm. demokraattinen sentralismi). Leninismin historialliset juuret ovat esimonopolistisesta monopolistiseksi muuttuneen kapitalismin mukaan tuomissa uusissa olosuhteissa ja ristiriidoissa. Leninismistä puhuttaessa ei siis ole kyse Leninin suuresta neroudesta, sillä historiallinen tilanne mahdollisti Leninin teorioiden synnyn.
Leninismi ei kumoa sitä edeltänyttä marxilaisuutta. Toisaalta tämän ja toisaalta leninismin merkityksen tunnustamisen vuoksi Marxin, Engelsin ja Leninin oppien ideologista kokonaisuutta kutsutaan maailman kommunistisessa liikkeessä marxismi-leninismiksi. Sadan vuoden kokemuksen valossa on oikeutettua sanoa, että leninismin kieltävä henkilö tai puolue ei voi olla marxilainen. Aivan yhtä tärkeää on pitää mielessä, ettei marxilaisuutta todisteta nimillä ja tunnuksilla, vaan luokkataistelua ja vallankumousta edistävällä käytännön toiminnalla ja olosuhteita vastaavat analyysit ja taktiikat yhdistävällä teorian soveltamisella.
Kansalliset vapautusliikkeet
Yhteiskunnallinen edistys riippuu luokkataistelusta ja kommunistien toiminta suuntautuu ennen kaikkea työväenliikkeeseen. Imperialismin aikakaudella on myös muita historiaa eteenpäin vieviä liikkeitä, kuten kansalliset vapautusliikkeet. Toisen maailmansodan jälkeen voitettiin siirtomaajärjestelmä vanhassa muodossaan. Siirtomaajärjestelmän hajoamiseen liittyy useampia tekijöitä.
Ensinnäkin, toinen maailmansota ja varustautuminen sosialistista leiriä vastaan sitoi imperialismin voimavaroja. Neuvostoliitto ja muut sosialistiset maat tukivat aineellisesti kansallisia vapautusliikkeitä, eikä imperialismin voimat enää riittäneet kaikkien alistamiensa kansojen kurissapitämiseen. Toisaalta taas eräiden siirtomaiden talous ja luonnonvarat olivat jo niin syvälti isänmaan kapitalistien otteessa, että imperialistit katsoivat, että myöntämällä näille maille muodollinen itsenäisyys, vältettäisiin näiden maiden täydellinen itsenäistyminen kansallisdemokraattisten vallankumousten kautta. Kuitenkin imperialismi jatkuvasti ajaa siitä riippuvaisten maiden kansoja taisteluun itsemääräämisoikeutensa puolesta. Mitä useammat maat onnistuvat imperialismin otteesta irtautumaan, sitä syvempiin ja toistuvampiin ongelmiin imperialistiset maat ja liittoumat joutuvat.
Proletaarisen internationalismin periaatteeseen kuuluu ehdoton solidaarisuus kansallisille vapaustaisteluille ja sataprosenttinen anti-imperialismi. Pitää kuitenkin osata tunnistaa, mitkä ovat aitoja vapautusliikkeitä, mitkä eivät.
Aidon vapautusliikkeen ensimmäinen kriteeri on, että se heikentää imperialismia. Aidosta käy esimerkkinä Palestiinan kansan taistelu Israelia vastaan. Israel on länsivaltojen keinotekoisesti luoma valtio, joka toimii Yhdysvaltojen sillanpääasemana sen havitellessa Lähi-idän raaka-ainevaroja. Kun palestiinalaiset taistelevat sionismia vastaan, tulevat he siis samalla taistelleeksi myös Yhdysvaltojen finanssipääomaa vastaan. Päinvastaisena esimerkkinä taas voisi olla vaikka Kosovon vapautusarmeija (UCK). UCK ei ole muuta kuin rikollisten ja terroristien joukko, jonka juuret juontavat 40-luvun yhteistyöhön fasismin kanssa. Se ei ole aito vapautusliike vaan yksi Naton kätyreistä Jugoslavian hajotustyössä. Ainakin jo vuodesta 1996 oli USA ollut yhteydessä UCK:hon. Hieman myöhemmin alettiin sille toimittaa aseistusta ja kohta oli tilanne otollinen pommitusten aloittamiselle. Summa summarum; UCK ei heikentänyt, vaan vahvisti imperialismia.
Sosialistinen maailmanjärjestelmä
Sosialistisella maailmanjärjestelmällä tarkoitettiin aikoinaan maailman sosialististen maiden kokonaisuutta. Sen synnyn mahdollisti ensimmäisen sosialistisen maan, Neuvostoliiton, menestys sosialismin rakennustyön alkuun saattamisessa ja Hitler-saksan vastaisessa sodassa. Puna-armeija jyräsi Saksan ja sen useiden liittolaismaiden sotakoneistot, tehden näiden maiden porvarisluokat aseettomiksi. Näissä olosuhteissa sosialismiin pyrkivät voimat eivät juurikaan kohdanneet aseellista vastarintaa. Itä-Euroopan suhteellisen rauhanomaisten vallankumousten synnyttämiä valtioita nimitetään kansandemokratioiksi. Niiden hallituksissa oli usein kommunistien lisäksi muitakin sosialistisia voimia.
Muualla maailmassa (mm. Kiina, Kuuba, Vietnam) vallankumoukset eivät aseellisessa vaiheessaan voineet välttää kansalaissotaa. Kansalaissodan kiertämättömyyttä lisäsi sekin seikka, että näissä maissa sosialistista vallankumousta edelsi usein pitkällinen kansallinen vapaustaistelu. Vietnamissa tämä vaihe kesti kolmattakymmenettä vuotta (Japania, Ranskaa ja Yhdysvaltoja vastaan), ennen kuin voitiin siirtyä vallankumouksen kansallisdemokraattisesta sen sosialistiseen vaiheeseen.
Niin monet tekijät kuin sosialistisen maailmanjärjestelmän kaatumiseen vaikuttivatkin, on perimmäisimpiä syitä turha etsiä porvarillisesta historiankirjoituksesta. Porvariston harrastama idealistinen historiankäsitys kääntää asiat päälaelleen, esittäen kaikki sosialismin saavutuksetkin puutteina. Aiheen monimutkaisuudesta huolimatta, Neuvostoliiton kaatumista selitettäessä on lähtökohtana pidettävä yhteiskunnan perustaa (tuotantosuhteita ja luokkia). On tarkasteltava esim. Neuvostoliitossa vallinneita tuotantosuhteita ja niissä tapahtuneita muutoksia; milloin ja miltä osin lipsuttiin sosialistiselta tieltä, millaisissa olosuhteissa pääsivät voimistumaan ne "sosiaaliryhmät" joiden edut vaativat kapitalismin restauroimista ja Gorbatshovin kaltaisten poliitikkojen johtoon nostamista. Ei pidä myöskään väheksyä niitä alkeellisia olosuhteita (tuotantovoimien alhainen kehitysaste), joissa sosialismin rakentaminen kaikissa tähänastisissa tapauksissa jouduttiin aloittamaan. Ilman imperialismin jatkuvaa tuholaistoimintaa ja vastavallankumouksellisten voimien tukemista sosialistiset maat olisivat selviytyneet vaikeuksistaan. Taantumuksellisten vehkeilyihin pitäisi kommunistien silti osata suhtautua kuin luonnonvoimiin.
Tappiosta huolimatta ovat sosialismista saadut kokemukset rohkaisevia. Sosialismin saavutuksia yritetään mitätöidä eri tavoin, esimerkiksi vertailemalla sosialististen maiden elintasoa vain rikkaimpiin kapitalistimaihin. Tällöin pimitetään se tosiseikka, että sosialististen maiden elintason nousu perustui niiden omiin voimavaroihin ja yhteistyöhön, kun taas yhden länsimaan vauraus on rakennettu yhdeksän alistetun maan riistolle. Ei mikään muu kuin sosialismi voi tarjota ihmiskunnan enemmistölle turvattua elämää ja vakaata yhteiskunnallista edistystä. Katsotaanpa, mihin kapitalistinen maailmanjärjestys on meitä viemässä. Reaalisosialismin aikana kansallisia talouksiaan vahvistaneet kehitysmaat ovat ulkoisen painostuksen ja uusliberalististen hallitusten myötä lakanneet olemasta kehitysmaita, joutuneet takaisin siirtomaan asemaan. Taistelu maailman raaka-ainelähteistä laajenee "terrorismin vastaiseksi sodaksi" naamioituneena. USA:n ja muiden kapitalistiblokkien, kuten EU:n, välinen kilpailu kiristyy. Yksityistäminen, tuloerojen kasvu, varojen syytäminen EU:iin, militarisointi ja lähentyminen Natoon kertovat, mikä on Suomen paikka tässä maailmanlaajuisessa sopassa. Kapitalismi on jo aikoja sitten täyttänyt historiallisen tehtävänsä ja muuttunut edistyksen esteeksi. Uudelle aikakaudelle siirtymiseen tarvitaan järjestäytynyttä luokkataistelua ja kommunistista liikettä.
Jaakko Tervo
Sanastoa
Vaistonvarainen liike on järjestäytymisasteeltaan kehittymätön. Luokkatietoisen, tieteellisen sosialismin teorialla varustautuneen liikkeen vastakohta.
Revisionismi on marxilaisuuden perusteiden vääristelyä. Revisionistien päätavoitteena on aina ollut poistaa marxilaisuudesta sen vallankumouksellisuus ja proletaarinen luokkakantaisuus.
Reformismi. Reformit ovat myönnytyksiä, joita saadaan hallitsevalta luokalta sen herruuden säilyessä.
Opportunismi on perusintressien uhraamista toisarvoisten etujen saavuttamiseksi. "Lopullinen päämäärä ei ole mitään, liike on kaikki kaikessa." (Bernstein)
Demokraattinen sentralismi on Leninin kehittämä periaate, jota toteutetaan kommunistisen järjestötoiminnan lisäksi sosialistisen yhteiskunnan hallinnassa. Se tarkoittaa lyhyesti sanottuna vapautta käsittelyssä ja yhtenäisyyttä toiminnassa. Kun jokin asia on päätetty, ovat myös päätöstä vastustaneet velvollisia sitä noudattamaan.
---
Näsilinnankatu 22 a 35
33210 TAMPERE
komnl [at] komnl.fi
http://komnl.fi
