Julkisuuteen tuotiin 11. joulukuuta valtioneuvoston kansliassa valmisteltu kaksiosainen 'Globalisaatioraportti', jonka toisessa osassa mietiskellään kovin tutun kuuloisia asioita: miten Suomi pystyisi parantamaan mahdollisuuksiaan maailmanlaajuisessa lisäarvon uudelleenjaossa. Raportista on jo nostettu esiin useita piirteitä, jotka paljastavat sen tendenssit – jos niitä nyt joku ei arvannut etukäteen.

Raportin lääkkeet – irtisanomissuojan heikennys, palkkojen paikallinen sopiminen ynnä muut “joustot” - vastaavat varsin hyvin pääomapiirien vaatimuksia, ja siksi Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Leif Fagernäs kiittelikin raporttia “tervetulleena avauksena vaalikeskusteluun”.

Fagernäs yhtyi “raportin huoleen, jonka mukaan välttämätön keskustelu yhteiskunnallisten rakenteiden uudistamisesta on vaarassa jäädä taas kerran taka-alalle, kun hyvä taloustilanne tuudittaa ajattelemaan, että kaikki tarpeellinen on jo tehty.”

Näkemys edustaa tavanomaista porvariajattelua. Lamakausina on tingittävä, koska muuten lamasta ei nousta; nousukausina on tingittävä, koska muuten ei pärjätä.

Raporttia lähdettiin heti torjumaan SDP:n ja SAK:n taholta, mikä sinänsä oli aivan oikein. Mutta tuntien em. tahojen poliittiset näköalat, ei asioihin perehtynyt työläinen voi laittaa mitään sosialidemokraattien varaan. Jos nimittäin SDP olisi päästetty valmisteluun mukaan, olisi tuloksena ollut jokin lehmänkauppa, jota olisi sitten yhdessä porvarien kanssa puolustettu.

Kyseessä onkin lähinnä tavanomainen vaalienaluskiivailu, jolla pyritään vakuuttelemaan äänestäjiä SDP:n tarjoamasta “vaihtoehdosta”. SDP vastustaa porvarihallitusta, koska haluaa itse osallistua porvarillista politiikkaa harjoittavan hallituksen muodostamiseen.

Kun sosialidemokraatit jakavat kapitalistien näkemykset suomalaisen pääoman kilpailukyvyn parantamisesta, on ero porvareihin korkeintaan, että SDP haluaa huonontaa työväen asemaa vähän hitaammin. Siksi demareiden osallistuminen raportin valmisteluun ei olisi tuonut mitään olennaista muutosta.

Miljoonaa työläistä edustavan SAK:n puheenjohtaja Ihalainen totesi, että “harjoitettu talouspolitiikka, sitä tukeneet työmarkkinaratkaisut ja kolmikantayhteistyö sekä osaamista korostava kasvustrategia ovat [..] onnistuneet. Siksi mihinkään suureen linjamuutokseen ei ole tarvetta eikä perusteita.”

Tässä hän haluaa vain sanoa, että johan työväki on kumarrellut ja tinkinyt palkoistaan vaikka kuinka pitkään, joten miten voidaan vaatia vielä lisää. Ihalainen luulee hyväuskoisesti, että kapitalistin kanssa voi neuvotella, ja hänen lapsenuskonsa luokkayhteistyöhön meni muutamaa päivää myöhemmin niin pitkälle, että hän ehdotti vakavissaan “sukupolvisopimusta”, jossa työmarkkinaosapuolet ja poliitikot “sitoutuisivat henkisesti” pitkäksi aikaa suomalaisen yhteiskuntamallin säilyttämiseen!

Kun kuitenkin SAK on vapaaehtoisesti luopunut aseistaan, niin on turha kuvitella, että riistäjä ei käyttäisi tätä hyväkseen. “Henkinen sitoutuminen” mihinkään ei ole minkään arvoista, ellei sitoutumisen takaa löydy valmiutta taistella riistäjäluokkaa ja sen poliittisia edustajia vastaan.

1. marraskuuta puolustusministeri Seppo Kääriäinen sanoi puheessaan maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa, että Suomella on kaksi vaihtoehtoa: joko korottaa puolustusmäärärahoja, tai sitten liittyä NATO:on. Tästä nousseen äläkän - "Kääriäinen kiristää NATO-jäsenyydellä" jne. - tiimellyksessä pääministeri Matti Vanhanen toisti Keskustapuolueen kannan Suomen liittoutumattomuudesta, ja että vaaleihin ei pidä mennä sammutetuin lyhdyin.

Tämän jälkeen myös muiden suurten puolueiden oli pakkoa ryhtyä selvittelemään kantojaan. SDP:n puheenjohtaja, valtiovarainministeri Eero Heinäluoma kertoi, ettei "nähnyt tarvetta muuttaa" puolustusratkaisua. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman puolestaan totesi, että SDP:kään ei kannata NATO:on liittymistä ensi vaalikaudella.

Vanhasen lausunnon jälkeen eduskunnan NATO-kiimaisimmat edustajat ryhtyivät kovaan ääneen voivottelemaan, että asiaan oli nyt otettu selkeitä kantoja! Mm. puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, SDP:n Liisa Jaakonsaari, piti Vanhasen möläytystä surullisena, vaikka toki hänkin hätäpäissään totesi, että NATO:on mennään - jos mennään - kansanäänestyksellä. Se on outoa, sillä EU-perustuslaki oli Jaakonsaaren mielestä niin monimutkainen asia, että siitä ei pidä järjestää kansanäänestystä.

On hirveätä, että NATO:a käsitellään poliittisena kysymyksenä! Sitä pitäisi kai käsitellä "Suomen edun" kannalta, millä taas ilmeisesti ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa!

Myös eduskunnan NATO-myönteisimmän puolueen, Kokoomuksen, puheenjohtaja Jyrki Katainen pahoitteli Vanhasen lausuntoa, sillä hänen näkemyksensä - aivan kuten muidenkin natohivuttajien - on, että "optio on pidettävä auki". Mutta Katainen totesi myös, että kun Kepu ja SDP ovat tuoneet kantansa julki, ei Kokoomuskaan "aio pitää asiaa esillä".

Miksei aio? Onhan toki ryhdikästä pitää omaa kantaa ylpeästi esillä, vai kuinka?

Ei aio siksi, että NATO-jäsenyyden esilläpitäminen ainoana puolueena ei povaa vaalimenestystä, sillä noin 60% kansasta on tällä hetkellä jäsenyyttä vastaan Helsingin sanomain teettämän tiedustelun mukaan. Samalla kävi ilmi, että 80% haluaa puolueilta selvät Nato-kannat ennen vaaleja.

Näistä syistä opportunistit pelkäävät kantansa liiallista julkisuutta, ja siksi on turhaa toivoa niiden selkeyttämistä.

Kun eliitti haluaa jotain mutta kansa ei, niin taktiikka on seuraava: asiaa "tutkitaan" ja vatkataan, haudataan se erilaisiin komiteoihin eikä oteta selvää kantaa, koska "vaihtoehdot ovat vielä auki". Näin lopullista kannanilmaisua pystytään lykkäämään iäisyyteen, sillä sitähän ei ole järkevää tuoda ilmi "ennen kuin asian kaikki puolet on selvitetty".

Erinäisiä puolia löytyy aina niin kauan, kunnes poliittisesti sopiva hetki on koittanut.

Näin hoidettiin mm. Suomen EU-jäsenyysneuvottelut, joissa maatalous- ja puolustuskysymykset olivat neuvottelujen kriittisimpiä. Selviääkö Suomen maatalous ja säilyykö Suomi puolueettomuutensa? Viimeistään neuvottelujen kuluessa vastaukset osoittautuivat molempiin kohtiin kielteisiksi, mutta tämä salattiin, ja sen sijaan tv-kameroille todettiin, että "neuvottelut ovat vielä kesken", "kaikki ratkaisut ovat tässä vaiheessa mahdollisia" jne. Ministeri Pesälä jopa valehteli suoraan kameralle salatakseen maatalousneuvotteluiden erimielisyydet.

Ja näin halutaan tehdä myös nyt Nato-kysymyksen suhteen. Rauhanturvalakia on muutettu Nato-yhteensopivaksi, samoin armeijan varustusta, on osallistuttu tähän ja tuohon Nato-yhteistyöhön, rauhankumppanuuksiin ym. Jossain vaiheessa sanottaneen, että Suomi on jo niin syvällä Natossa, että voidaan yhtä hyvin liittyä, kun virallisesta jäsenyydestä ei enää seuraa käytännössä mitään lisää.

Ja niin on tarkoituskin. Natokiimainen eliitti ei halua tehdä aiheesta vaaliteemaa, sillä se tietää kansan vastustavan. Parempi pitää kynttilä vakan alla ja odottaa heikkoa hetkeä jolloin iskeä.

13.11.2006 18:25 STOPP PRESS! Kansanedustaja Liisa Jaakonsaari on
ulkoaisianvaliokunnan puheenjohtaja, ei puolustusvaliokunnan, kuten yo.
pääkirjoituksessa virheellisesti todettiin.

Lauantaina 9.9. järjestettiin Helsingissä suuri mielenosoitus EU:n nykypolitiikkaa, sotaa ja uusliberalismia vastaan. Kontekstina toimi Suomen EU-puheenjohtajuuden lisäksi samana viikonloppuna järjestetty, Suomen mittakaavassa ennennäkemättömän suuri kansainvälinen huipputapaaminen, ASEM6.

Mielenosoituksen järjestänyt Helsinki2006-verkosto arvioi marssille osallistuneen noin 2.500 ja koko päivän toimintaan yli 3.000 henkeä. Mukana oli omalla blokillaan myös Kommunistinen nuorisoliitto, joka toi esille vaatimuksen euroimperialismin lopettamisesta ja koko EU:n hävittämisestä.

Tilaisuuden yleissävy oli EU-kriittinen (eikä -vastainen) ja sellaisena reformistinen, sillä EU:ta pidettiin puutteistaan huolimatta kehityskelpoisena hankkeena; pitää vain säätää siellä täällä, niin kyllä siitä hyvä tulee. Suomen työväenliikkeen näkökulmasta tilaisuuden merkittävimmän puheen puheen pitänyt Rakennusliiton II puheenjohtaja Kyösti Suokaskin arvioi EU:n mahdollistaman kansainvälisyyskehityksen taanneen rauhan Eurooppaan, ja näin hän toisti liberaalien tahojen hellimää hokemaa "rauhanprojektista".

Suokas kuitenkin myös ennusti, että jos EU:n nykyinen suunta ei muutu, koko järjestelmä romahtaa EU-kansalaisten menettäessä uskonsa sen oikeutukseen. Äskettäin junaillun palveludirektiivin ensimmäistä luonnosta Suokas piti rakennustyöläisten kannalta "katastrofina", eikä retusoitu versiokaan kiitosta kerännyt.

Edelleen Suokas piti EU:n nykysuuntaa ja sen demokratia vajetta huolestuttavina, kun päätökset tehdään kabineteissa, eivätkä ihmiset ymmärrä monimutkaisen järjestelmät toimintaa. Nämä olivatkin täysin oikeita arvioita. "Toisenlaisen Euroopan" vaatijat kuitenkaan eivät yleisesti vaadi EU:sta irtautumista ja EU:n hajottamista, vaikka EU:n uusliberaali suunta ja demokratiavaje eivät ole mitään poikkeuksia säännöstä, vaan kapitalistisen ja imperialistisen unioniprojektin kiinteitä osia. Nykyisellä tiellä joudutaan jatkamaan vielä pitemmällekin, kun EU kehittää itsestään yhä kiinteämpää imperialistista blokkia. Sillä on nyt jo oma valuutta, ja se kehittää itselleen omaa armeijaa, jonka toiminta-alueena on koko maailma.

Vaikka vallankumouksellisen näkökulmasta Suokkaan varovaisehkot EU-näkökulmat eivät tietenkään ole riittäviä, on silti erittäin myönteistä, että Rakennusliitto oli lähtenyt Helsinki2006-verkostoon mukaan; se oli ainoa ammattiliitto, joka näin teki. (Muutoin olivat ay-liikkeestä mukana vain Metalliliiton osasto Metalli 5 ja yksi PAM:in osasto.) Sen esimerkki toivottavasti toimii muidenkin liittojen kenttää herättelevänä voimana - jos rakennustyöläiset osallistuvat taas mielenilmauksiin muutenkin kuin vappuna, miksi emme me!

Kommunistien panosta tarvitaan kuitenkin tuomaan esille EU:n kapitalistista luonnetta, ja sitä, että EU:ta voi "uudistaa" yhtä vähän kuin luokkayhteiskuntaa ylipäätäänkään. Luokkayhteistyön ja tulopolitiikan puitteita voidaan toki pakottaa työväelle edullisemmiksi, mutta se ei riitä. Luokkayhteiskunnan puitteet - porvarillinen valtio ja EU - on murskattava. Tähän eivät viime kädessä pysty ihmisten mielenilmaukset kansalaisina, vaan siihen tarvitaan ihmisten vallankumouksellista yhteistoimintaa työläisinä. Tähän on pitkä matka, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa näiden asioiden pitämistä esillä kaikkialla, missä kansanjoukot ovat, ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

7. heinäkuuta Euroopan unionin työ-, sosiaali- ja terveysministerit kokoontuivat Helsingissä epäviralliseen kokoukseen, jonka asialistalla olivat globalisaation ja väestön ikärakenteen muutoksen aiheuttamat ongelmat eurooppalaisen pääoman kilpailukyvylle. Kokoukseen osallistui 41 työ-, sosiaali- ja terveysministeriä EU-maista, Efta-puheenjohtajamaa Norjasta ja EU-hakijamaista.

Kokouksen tavoite kävi entistä selvemmin ilmi, kun pääkeskustelun jälkeen jakauduttiin työryhmiin. Niiden aiheina olivat työn tuottavuus ja laatu, terveyden edistäminen työpaikoilla sekä miesten ja naisten työurien pidentäminen sosiaalipolitiikan avulla.

Lisäksi miesten ja naisten riiston tasa-arvoisuutta painotettiin jokaisessa keskustelussa.

Kokouksen epävirallisuudesta huolimatta kyse ei ollut mistään kahvipöytäkeskusteluista, sillä Eurooppa-tiedotuksen materiaalin ('Suomi EU:n puheenjohtajana 2006') mukaan "työllisyyspolitiikan keskeisin tavoite pj-kaudella on työelämän laadun kehittäminen, jotta työn tuottavuus sekä työssä jaksaminen ja työviihtyvyys paranisivat".

Työn tuottavuutta pitää nostaa, jotta Euroopasta saataisiin piiskattua maailman johtava talousalue vuoteen 2010 mennessä, niin kuin vuonna 2000 hyväksytyn Lissabonin strategian tavoite on. Virallisesti tuottavuutta nostetaan tietenkin "sosiaalisesti kestävällä ja eurooppalaista hyvinvointia tukevalla tavalla". Mutta kun muistelee, millä tavoin suomalaisen työn tuottavuutta on viimeisen 15 vuoden aikana kohotettu, niin on vaikea nähdä, miksi tulevaisuudessa homma menisi jotenkin toisin: aikaisemminhan tuottavuutta on kasvatettu pääoman ehdoilla, ja työväki on saanut tyytyä tuottavuuden kasvua matalampiin palkankorotuksiin ja joukkotyöttömyyteen.

Puhe "sosiaalisesti kestävästä" tuottavuuden kohottamisesta onkin vain silmänlumetta, sillä työväelle tehdyt lupaukset ovat kapitalistisessa yhteiskunnassa aina lupausten se osa, josta voidaan luopua.

Työryhmien aiheet olivat EU:n perusolemusta ja -tarkoitusta hyvin kuvaavia. Työministeri Tarja Filatovin ryhmässä käsiteltiin työn tuottavuuden ja laadun kehittämistä. Siinä oli siis kysymys suhteellisen lisäarvon tuotannosta, ts. siitä, että työntekijään sijoitettua palkkasummaa kohden saadaan suurempi voitto (intensiivinen riisto).

Sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haataisen johtamassa ryhmässä käsiteltiin työurien pidentämistä. Haatainen riemuitsi, että eliniän pidentyminen on saavutus, josta voimme olla ylpeitä - ja että tämä saavutus on nyt syytä uhrata pääoman hyväksi. Työuran pidentämisessä on kyse absoluuttisen lisäarvon tuotannosta, ts. siitä, että vaikka riistoastetta ei lisätäkään, riiston kohteena olevaa työaikaa pidennetään (ekstensiivinen riisto).

Peruspalveluministeri Liisa Hyssälän ryhmässä pohdiskeltiin terveyden edistämistä työpaikoilla. Se liittyy lähinnä absoluuttisen lisäarvon tuotantoon, sillä siinä pyritään eliminoimaan poissaoloista aiheutuvat tuottavuustappiot. Lisäksi työttömille kaavailtiin ryhmässä lisää holhousta, jotta he osaisivat nykyistä paremmin huolehtia työkyvystään; työvoimatoimiston valmiusjoukoissa pitää olla timmissä kunnossa ja jatkuvassa hälytysvalmiudessa siltä varalta, että riistäjä kutsuu!

Loppukaneettina työryhmä totesi tämän kaiken palvelevan pääoman kilpailukyvyn tarpeita, sillä "työ-, sosiaali- ja terveyspolitiikat voivat hyvällä yhteistyöllä edistää merkittävästi Lissabonin strategian toimeenpanoa".

Siinä ministeriemme eväät parempaan tulevaisuuteen. Meidän kaikkien tulee ponnistella voimakkaammin pörssiherrojen voittojen paisuttamiseksi, sillä muuten he lähtevät paremmille apajille - rajat ovat nykyään heille avoinna!

Turun ja Rauman telakoiden sekä Porvoon öljynjalostamon yhteensä yli 2000 komennusmiestä meni lakkoon 13. kesäkuuta. Syynä tähän oli komennustyöhön liittyvien päivärahojen verotuskäytäntö, jonka vuoksi joillekin oli tullut jopa 16.000:n euron jälkiverot. Ongelmia on aiheuttanut matkakulukorvausten jälkiverot sekä tulkinta siitä, mikä on päivärahoihin oikeuttavaa tilapäistä työtä ja mikä ei.

Turun telakan työläisistä 2/3 on komennusmiehiä. He käyvät telakalla töissä ulkopuolisten urakoitsijoiden listoilta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen ulosmarssi, sillä viime maaliskuussa kolmisentuhatta komennusmiestä protestoi samaista veroepäselvyyttä vastaan.

Metalliliitto älähti heti, sillä muutaman päivän mielenosoituslakko häpäisi pahasti luokkayhteistyöhön suuntautuneelle liittojohdolle pyhää työrauhavelvoitetta. Metalliliiton Matti Putkonen nuhteli lakkoilijoita, että "nyt ei lakkoilu auta, koska asiat etenevät," millä hän viittasi valtiovarainministeri Eero Heinäluoman lupaukseen jälkiveroasian kohtuullistamisesta. Mutta ainakaan luottamusmies Harri Koskista tämä lupaus ei tyydyttänyt: "Emme vielä tiedä, mistä Heinäluoman työryhmä tulee tarkalleen keskustelemaan, mutta huojennuksista puhuminen ei kuulosta tarpeeksi hyvältä," hän kertoi Turun sanomille 14.6.

Kuten tavallista, Metalliliitolta löytyy kyllä "ymmärrystä" lakkoilijoiden ongelmille, mutta käytännön politiikaksi pyritään kuitenkin aina junttaamaan luokkayhteistyötä. "Onhan se komennusmiehille todella tuskaista, kun piirongin päällä makaa isot mätkylaput. Nyt tarvitsee kuitenkin hakea yhdessä ratkaisua ongelmiin," Putkonen lohduttaa! Lisäksi demarien taholta on epäilty, että lakkoiluun liittyy pelkkää politikointia, sillä Turun telakan pääluottamusmies on eduskuntavaaliehdokkaana!

Nykyisessä ilmapiirissä syntiä onkin juuri asioiden politisoiminen - kaikki, mikä häiritsee porvarien kanssa tehtävää yhteistyötä ja avio-onnea yhteisessä hallitusvuoteessa, on pahasta!

Ammattijärjestön tarkoitus ei porvarillisessa yhteiskunnassa ole ajaa jäsentensä etuja suhteessa kapitalistiin, vaan pyrkiä madaltamaan vaatimuksia sellaiselle tasolle, että porvari voi ne hyväksyä. Tästä on irtauduttava. Alas tulopolitiikka, alas luokkasopu!

Johtavien teollistuneiden maiden yhteistyöjärjestö OECD kehuu ay-liikkeen "palkkamalttia" katsauksessaan Suomen talouspolitiikasta.Järjestö "tunnustaa suomalaisen tulopolitiikan olleen tärkeä tekijä vakauden aikaansaamisessa ja inflaation hillinnässä. Tuloratkaisut ovat pitäneet makrotaloudellisen kehityksen hyvällä uralla, mikä näkyy ripeänä tuotannon ja työllisyyden kasvuna."

"Makrotaloudellinen hyvä kehitysura" tarkoittaa tässä, että tulonjako on viimeisen 15 vuoden aikana revennyt pääoman ja rikkaiden eduksi. Olennaisena osana tätä kehitystä on ollut Suomen ay-liikkeen lussu antautumispolitiikka, joka ei näe kapitalismin tuottavuuskriisille muita ratkaisuja kuin alistua pääoman tuottovaatimuksiin. Työväenluokkaisesta, kapitalistinvastaisesta politiikasta ei ole ay-johdossa tietoakaan.

Suomen kansantuote on nyt 40% suurempi kuin se oli 90-luvun alussa, mutta tästä huolimatta Suomessa tehdään paljon vähemmän työtunteja kuin 15 vuotta sitten. Se tarkoittaa, että tuottavuus tehtyä työtuntia kohti on kasvanut valtavasti.

Tuottavuuden huima kasvu ja palkkamaltti ei kuitenkaan ole riittänyt, ja niinpä OECD:n raportti vaatiikin lisää huononnuksia työelämään: "OECD on ... sitä mieltä, että palkkojen jakauma on liian kapea Suomessa. Järjestön mielestä etenkin nuorten heikko työllisyystilanne johtuu siitä, että aloituspalkat ovat liian korkeat."

Suomeksi "palkkojen liian kapea jakauma" tarkoittaa, että tuloerot ovat liian tasaiset. Niitä pitää leventää. Erityisesti nuorten asemaa pitää entisestään huonontaa, sillä työelämässä aloittavan nuoren ei pidä saada liikaa palkkaa.

SAK:n ekonomisti valittelee, että raporttiin jäi mainittu vaatimus nuorten palkkojen alentamisesta; onhan tietysti harmi, että kapitalistien ja työväen täysin vastakkaiset edut tulevat näin kärjekkäänä vaatimuksena julki. Tällainen kaventaa SAK:n vaaliman luokkayhteistyöpolitiikan mahdollisuuksia ja sopuilua riistäjien kanssa, sillä kentällä tällaisia vaatimuksia ei niellä.

äskettäin SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen suostui kuuden ammattiliittojohtajan pyynnöstä jatkamaan tehtävässään. Ihalainen on johtanut SAK:ta vuodesta 1990, mikä tarkoittaa, että viimeisen 15 vuoden aikana harjoitettu antautuminen ja muu paskapolitiikka on olennaiselta osin hänen "ansiotaan".

Näihin "ansioihin" lukeutuu mm. se, että kun UPM ilmoitti irtisanovansa 3.000 työläistä, SAK ei tehnyt mitään. Reaktiona oli pelkkää vaikerointia. Tämän yksin pitäisi olla riittävää syy heittää Ihalaisen kaltaiset luopiot yli laidan.

Kun Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva julkaisi "keskustelunavauksena" ekonomistinsa Martti Nybergin tekemän visioinnin tasaverosta, niin porvarilehdet eivät tienneet miten päin olla. Tasavero on tottakai hyvä juttu, mutta liian innokkaaltakaan ei saa vaikuttaa, sillä kansa ei kannata ajatusta: "Suomalaiset haluavat pitää voimassa progressiivisen veromallin. Taloussanomien kyselyyn vastanneista yli kaksi kolmannesta on sitä mieltä, että tasaprosenttiveroa ei saa ottaa käyttöön." (Taloussanomat 27.4).

Taktisesti onkin järkevämpää suhtautua siihen "keskustelunavauksena", jota on "syytä harkita" tms. Mitäpä pahaa siinä olisi? Yhteiskuntahan toimii siten, että mietitään yhdessä keskustelun kautta asian kaikkia puolia, ja näin rationaalisen kommunikaation kautta päästään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen!

Siksi Turun sanomienkin pääkirjoituksessa on nuhdeltava tyhmiä kansalaisia, holhoavia sosiaalitanttoja ja ay-liikettä: "On vaikea kuvitella toista julkishallinnon lohkoa, johon suhtaudutaan yhtä tunteellisesti, asenteellisesti ja muutosvastaisesti kuin verotukseen." (TS 23.4.)

Jospa asiaa vain pystyttäisiin käsittelemään järkevästi, niin mitään vaaraa huonosta lopputuloksesta ei olisi! Ainoastaan totuutta pelkäävät tahot vetoavat tunteeseen ja mielikuviin, ja vihaavat järkevää keskustelua.

Tässä esitetään tuloerojen repeäminen ikäänkuin tapahtunutta ei tarvitsisi selittää mitenkään. "Keskituloinen maksaa enemmän veroa kuin osinkomiljonääri." Varmaan maksaakin. Mutta miksi? Muun muassa siksi, että vuonna 1993 verotusuudistus kevensi pääoman osalle tulevaa verotaakkaa. VATT:in tutkimuksen mukaan tämä verouudistus on yksi suurimmista tuloerojen kasvamista selittävistä yksittäisistä tekijöistä 1990-luvulla. Sen ansiosta nimenomaan rikkaimman prosentin osinkotulot ovat kasvaneet valtavasti.

Tasaveromalli huonontaa köyhempien asemaa. Oikea ratkaisu on kiristää nimenomaan osinkomiljonäärien verotusta, eikä parantaa hyvätuloisten osaa entisestään!

Kapitalistit ajavat työajan pidentämistä

EU:ssa mietitään paraikaa työaikadirektiiviä, jonka yksi kysymys on, pitäisikö työntekijän voida "halutessaan" tehdä yli 48-tuntista työviikkoa.

Vapaus valita!

Kokoomuksen kansanedustaja Arto Satonen kirjoittaa Kauppalehdessä 18.3., että tällainen oikeus työntekijälle pitää taata: valinnanvapautta on kunnioitettava, sillä vaikka "suurin osa suomalaisista ei halua tehdä töitä 48 tuntia viikossa[,] joidenkin elämäntilanteeseen pidempi työaika sopii, ja on niitä, jotka haluavat pidempään työskentelemällä kohottaa itsensä ja perheensä elintasoa."

Tällä hetkellä 48 tuntia on yläraja, joka koskee kutakin yksittäistä työsopimusta. Jos henkilöllä on kaksi työsopimusta, hän voi tehdä kummankin puitteissa 48 tuntia viikossa, jos "haluaa".

Satonen huomauttaa, että "Jos direktiiviä tulkitaan siten, että viikoittainen maksimityöaika on työntekijäkohtainen, estää se kahden työn tekemisen laillisesti. Tästä kärsivät ne, joiden kahden työn yhteinen viikkotuntimäärä on yli 48 tuntia. He joutuisivat luopumaan toisesta työstä tai tekemään toisen pimeästi."

Pitkä työviikko, matala palkka

On alun alkaenkin hyvin kyseenalaista, missä määrin työläiset "haluavat" tehdä pitkää työviikkoa. Johtuuko kahden työn tekeminen siitä, että työläinen ei millään malta pysyä poissa sorvin äärestä? Vai johtuuko se siitä, että elintasoa - jota ay-liikekin on palkkamalttistrategioineen ollut madaltamassa - on muutoin mahdotonta pitää säällisellä tasolla?

Työntekijä kärsii, ellei hän saa tehdä nälkäpalkalla pitkää viikkoa!

Tällainen "haluaminen" pitää liittää asiayhteyteensä. On selvää, että köyhyyden ja elintason laskun uhkaama työläinen "haluaa" ruokkia perheensä, hankkia lapsilleen vaatteita, harrastaa vapaa-ajallaan jne., ja jos muu ei auta, hän "haluaa" tehdä - on valmis pakon edessä tekemään - ylitöitä, pitkää työviikkoa, mitä tahansa työtä, jotta saisi rahaa näihin tarkoituksiin.

Työläisen vapauteen ja oikeuksiin tällainen haluaminen ei liity mitenkään.

Työaika alkanut taas pidentyä

Juha Siltala on tutkinut kirjassaan 'Työelämän huonontumisen lyhyt historia', miten 80-luvun lopulta lähtien työelämä on jatkuvasti muuttunut kiireisemmäksi, hiostavammaksi ja rasittavammaksi. Satosen ja muiden porvarien lääke on kiihdyttää tätä kehitystä, sillä kapitalismi ja "kansainvälinen kilpailukyky" vaativat jatkuvaa tehostamista, virtaviivaistamista, työläisen "sitoutumista yritykseen" jne. Siltala huomauttaakin, että kun edeltävän 150 vuoden ajan työaika on aina vain lyhentynyt, se on nyt alkanut taas pidentyä.

Kyse ei ole työntekijän vapaudesta valita tekemänsä työn määrä, vaan kapitalistin mahdollisuuksien lisäämisestä työläisen riistoon. Nykyisessä uusliberalismin läpitunkemassa ilmapiirissä, jossa luokkasovun rikkoutumista pelkäävä ay-liike ei uskalla tehdä mitään, on suhteellisen helppoa painostaa työläinen tekemään ylimääräistä - tai muuten tulee kenkää, koska kyllä joku toinen on valmis raatamaan.

"Joidenkin elämäntilanteeseen pidempi työaika sopii" - todellakin. Jos riistäjät saavat tässäkin asiassa tahtonsa läpi, on hyvin selvää, että pitemmän työajan on pakko alkaa vähitellen sopia yhä useamman työläisen elämäntilanteeseen - samalla kun monet ovat vailla mitään työtä!

Joonas Laine

takaisin alkuun

---

Kun UPM ilmoitti viime viikolla 3.000:n työläisen irtisanomisesta Suomessa, työläisten "edunvalvojat" eivät osanneet juuri muuta kuin vedota "yhteiskuntavastuuseen" ja ilmaista olevansa "tyrmistyneitä" ja "järkyttyneitä".

Matti Viialainen esittää SAK:n tiedotteessa, että "Nyt alkavissa yt-neuvotteluissa on ensisijaisena vaihtoehtona oltava tuotannon jatkaminen Suomessa ja irtisanomisten estäminen". Sen lisäksi, että kapitalistille antautuminen näkyy sanasta "ensisijaisesti", hän esittää "vetoomuksen", että "UPM osoittaisi nyt käytännössä sitä yhteiskuntavastuuta, josta se arvoissaan puhuu."

Teknisten toimihenkilöiden järjestö STTK:n lausunnossakin mainitaan yhteiskuntavastuusta:

SDP:n puheenjohtaja, valtiovarainministeri Eero Heinäluoma yhtyy virteen kysyen missä on yritysten yhteiskunnallinen vastuu. SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa hän ihmetteli UPM:n päätöstä, kun "yrityksille on Suomessa luotu erinomaiset toimintaedellytykset mm. pitkäaikaisella tulopolitiikalla ja yritysverotuksella."

Entä Paperiliitto? Näyttää siltä, että täälläkin johto on jo heittänyt hohtimet kaivoon. Järjestön tiedotteessa vaaditaan UPM:ää "kantamaan vastuu henkilöstöstään myös taloudellisesti vaikeina aikoina."

Kuten STTK:n tiedotteessa sanottiin, yhteiskuntavastuusta puhuminen on todellakin häpeällistä - varsinkin työväenjärjestöjen suusta kuultuna! Kapitalisti ei tunne yhteiskuntavastuuta. Pääoman tuottovaatimus on ainoa, josta vastuu kannetaan.

Suomen ay-johto elättelee toiveita luokkayhteistyön jatkumisesta, vaikka kapitalistit ovat sen strategian hylänneet jo aikoja sitten. Ratkaisu ei ole anelun ja vaikerruksen jatkaminen, vaan työväenliikkeen on käännettävä suuntaa - eikä nyt ole kyse mistään "parista piirusta". Vastaus kapitalistien hyökkäykseen on oltava kaivautuminen taisteluasemiin, ja siitä eteneminen kohti sosialismia - parempi kertarytinä kuin aina kitinä!

Helsingin sanomien pääkirjoitus sunnuntaina 5. helmikuuta oli ehkäpä paljastavin pitkiin aikoihin. Sen otsikko oli 'Diktatuuri Pakistanin tapaan vai kiihkoilijoiden demokratia'.

äkkiseltään ei odottaisi saavansa lukea yhtä avointa imperialismin ideologiaa suomalaisista lehdistä; niillä ei yleensä ole niin paljon omaa pelissä kuin esimerkiksi amerikkalaisilla sisarjulkaisuillaan. Siksi Helsingin sanomissakin voidaan kyllä kritisoida imperialismin "ylilyöntejä", vaikka näiden ohjelman perustavoitteet allekirjoitetaankin. Esimerkiksi, arvostellaan Irakin miehitykseen liittyviä kiusallisia raakuuksia ja epäonnistumisia, mutta itse imperialistinen miehitysoperaatio - "Saddamin kaataminen" - on periaatteessa hyvä juttu. Amerikkalaisilla vain olisi pitänyt olla ymmärrystä hoitaa kupru paikkoja sotkematta.

Näin kirjoittaa HS mainitussa pääkirjoituksessaan: äskettäinen Hamasin vaalivoitto Palestiinassa "panee kuitenkin miettimään, onko kansanvallan vaatiminen aina ja kaikissa oloissa järkevintä tai edes moraalisesti kestävää politiikkaa."

Pakistania koskien arvuutellaan: "Entä jos diktatuuri on ainoa pitävä suoja jotakin vielä pahempaa vastaan?"

Näiden pohdiskelujen jälkeen kiirehditään huomauttamaan, että "totta kai perustuslaillista kansanvaltaa pitää edistää", mutta pääkirjoituksesta henkii selkeä realismi, johon tilanteen vaikeutuminen on pakottanut - realismi siitä, mitä keinoja imperialistisen järjestelmän säilyttäminen viime kädessä vaatii.

Kun eletään, HS:n sanoin, "vakaassa demokratiassa", joka "pitää [kiihkoilijat] yleensä aisoissa", ei ole mitään syytä pakkokeinoihin - tällöin voidaan hehkuttaa sananvapautta, monipuoluejärjestelmää jne. demokratian kulmakivinä ja demokraattisen yhteiskunnan loukkaamattomina oikeuksina.

Yhteiskunnan todellisuus kuitenkin paljastuu "murroskausien" aikana, jolloin "kiihkoilijat" uhkaavat porvarillisen riisto- ja uuskolonialistisen järjestelmän vakautta. Miten tosiaan mahtaisi käydä "öljyn hinnan ja saatavuuden"? Euroopan komissio arvioi, että vuoteen 2030 mennessä EU:n tarvitsemasta energiasta 70% tulee Unionin ulkopuolelta - öljystä peräti 90%.

Tällaisten vaarojen uhatessa ollaan valmiita viime kädessä luopumaan porvarillisen parlamentarismin savuverhosta yhteiskuntajärjestelmän perustan pelastamiseksi, kuten HS:n pääkirjoituksessa varsin peittelemättömästi myönnetetään. Tietenkään tätä ei tehdä mielellään, mutta - kuten Financial Times realistisesti toteaa - "in this chaotic world, the only realistic option is to intervene". Jos riistojärjestelmä voidaan säilyttää siistein keinoin, hyvä. Jos ei voida - sitä pahempi maailman kansoille.

Tanskan suurimpiin kuuluva sanomalehti Jyllands-Posten julkaisi viime syyskuussa eri piirtäjiltä tilaamansa 12 pilakuvaa profeetta Muhammedista, tarkoituksenaan herättää keskustelua "länsimaisesta itsesensuurista". Vähitellen juttu on nyt paisunut räjähdyspisteeseen ja ylikin.

Muutamat muutkin eurooppalaiset lehdet ovat jo julkaisseet samat kuvat omilla sivuillaan osoittaakseen mieltään, että "länsimaista sananvapautta" ei voida tukahduttaa pommiuhkailuilla. Helsingin sanomatkin uhosi, että ei ole toistaiseksi julkaissut kuvia, mutta "saatamme joutua harkitsemaan asiaa uudestaan, jos islamilaisen maailman painostus sananvapauden perustaa vastaan jatkuu." (HS 2.2.)

Valitettavaa asiassa ei näy olevan Euroopan maiden rasistiset asenteet ja imperialistinen politiikka, vaan islamilaismilitantit, jotka kaikkien harmiksi ovat nyt pilanneet tunnelman sorkkimalla muurahaispesää!

Patataantumuksellinen Iltalehti toistelee rasistista "sivilisaatioiden yhteentörmäys" -teoriaa ja esittää oman vaatimattoman analyysinsa islamilaisen maailman tilanteesta:

Rasismisyytösten varalta pääkirjoitukseen oli laitettu tämä lause: "Yhtä vaikeaa on käydä järjellistä keskustelua niiden äärikristittyjen fanaatikkojen kanssa, jotka Yhdysvalloissa ovat valmiita tappamaan lääkäreitä osana aborttien vastaista taisteluaan."

Pitäisiköhän muistaa, että islamilaisfundamentalistien väkivalta on vain imperialistisen väkivallan peilikuva - nimenomaan siten, että imperialismi on se alkuperäinen kohde, josta islamilaismilitanttien itsemurha- ym. iskut ovat pelkkää heijastusta?

Sama typeryys ilmenee usein siinäkin, että samalla kun tuomitaan Israelin miehitysväkivalta, tuomitaan myös palestiinalaisten aseellinen vastarinta. Miehitys on väärin, mutta miehittäjien aseellinen vastustaminen on ihan yhtä väärin! Taustalla oleva liberaali ajatusmaailma näkee asiat oikeudenmukaisuuden, tasapuolisuuden ja samat säännöt kaikille -tyylisten imperatiivien kautta. Mutta koska todellinen maailma kuitenkin jakaantuu riistäjiin ja riistettyihin, imperialistisiin ja imperialismin alistamiin maihin, toimii samat säännöt kaikille -ajattelu tosiasiassa vahvemman eduksi.

Pilakuvakohua on käsitelty aivan kuin kyseessä olisi kaksi henkilöä - "länsimaat" ja "arabimaailma" - joista ensinmainittu on käyttäytynyt sopimattomasti, ja jälkimmäinen ylireagoinut; "kiukku ja raivo on saanut vallan" (Kaleva 1.2.). Ainoa ratkaisu on sovinnonteko, koska vihanpito ei ratkaise mitään. ("Nyt tarvitaan nopeaa vastaantuloa molemmin puolin". KU 2.3.)

On kuitenkin hyvin vaikea ottaa vakavasti tällaisia yksilöpsykologisia selityksiä, kun kokonaiset maat ja kansat kokevat tulleensa loukatuiksi. Islamilaisten maiden Tanska-boikotti aiheuttaa päivittäin suuria rahallisia tappioita Tanskalle, ja tanskalainen pankki arvioi, että se maksaa maalle 20.000 työpaikkaa.

Oikeudenmukaisuus- ja tasapuolisuuspuheen sijaan asiaa on katsottava 1) internationalistisesta ja 2) luokkanäkökulmasta: Israel on USA:n avoimella (ja EU:n vähän kriittisemmällä) tuella miehittänyt vuosikymmeniä Palestiinaa, ja sen lisäksi, että USA (ja sitä ennen Iso-Britannia) on sekaantunut Lähi-Itään monilla muilla tavoilla, se hyökkäsi sinne 1991 (Irak), 2001 (Afganistan)ja 2003 (taas Irak) ja asettui sinne miehitysvallaksi.

Sitten Jyllands-Posten julkaisee kuvia islamin ykkösprofeetasta, jolla yhdessä kuvassa on pomminmuotoinen turbaani. On siis arabien oma vika, että "kansainvälisen yhteisön" pitää puuttua heidän asioihinsa, ja osa arabimaailmasta on pakko miehittää!

Onko tässä kyse ylireagoinnista? Vai olisiko kyse siitä, että USA:n imperialismin ahdistamat kansat alkavat saada tarpeekseen? Pilakuvien aiheuttama vastareaktio versoo samalta pohjalta kuin syyskuun 11. päivän terrori-iskut, eikä kummassakaan pitäisi olla mitään ihmettelemistä. Sitä niittää mitä kylvää.

Mahtaa valkoista miestä pelottaa, kun hän on nyt vaarassa joutua vastaamaan imperialistien rikoksista "valkoihoisena" ja "länsimaalaisena". Vähän samaan tapaan kuin hän itse on tottunut niputtamaan kaikki "neekerit" ja "ählämit" samaan kategoriaan.

Tammikuun alussa tilintarkastaja Ritva Pitkänen ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkija Pekka Sauramo julkaisivat tutkimuksen nimeltä 'Pääoman lähtö. Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen ja tulopolitiikka', jossa he osoittavat, että viimeisen kymmenen vuoden "maltilliset palkkaratkaisut" eivät ole lisänneet kapitalistien valmiutta sijoittaa Suomeen. Näin "työpaikkojen luominen" kotomaassa on jäänyt haaveeksi, ja päinvastoin Suomesta on tullut pääomaa vievä maa, joka Sauramon sanoin "elää alle varojensa".

On paljastavaa nähdä, kenelle tämä oli yllätys. Yllätys se oli nimenomaan maamme reformistiselle vasemmistolle, joka on koko mainitun vuosikymmenen ajan sitoutunut "maltillisiin", keskitettyihin tulopoliittisiin ratkaisuihin, joilla tulonjakosuhdetta on väännetty pääoman eduksi - palkoista tinkimällä. Näin he ovat sitoneet työväen suomalaisten kapitalistien kilpailukyvyn parantamiseen, ja hurskas toive on ollut, että kapitalistit osoittaisivat kiitollisuutta ja armoa sijoittamalla Suomeen.

Näiden toiveiden kariutumista ihmeteltiin Kansan uutisissa 4.1., kun "palkkamaltti ei ehkä johdakaan niihin myönteisiin tuloksiin, mitä ay-liike on toivonut," mutta siitä huolimatta kauhisteltiin seurauksia luokkayhteistyölle: "Työmarkkinaneuvottelut voivat vaikeutua, koska palkkaratkaisujen taloudelliset seuraukset ovat epävarmoja."

Mitähän pitäisi tapahtua, että vasemmistoliitossakin herättäisiin luokkayhteistyön todellisuuteen?

Todellisuus, joka Pitkäsen ja Sauramon tutkimuksesta paljastuu, on nimittäin tämä: kapitalistien voitot lähtivät 90-luvun puolivälissä kasvuun, ja ulkomaille on viety suomalaisten työläisten tahkoamasta hyvästä tuloksesta riistetty varallisuus - yhteensä 40 miljardia euroa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pääasiassa rahaa on käytetty yrityskauppoihin, eli monopolisoitumisen edistämiseen. Yritysfuusiot lähinnä vähentävät työpaikkoja, eivät lisää niitä. "Näyttää siltä, että yrityskaupat korvaavat investointeja. Yritykset hakevat kasvua ostamalla toisia yrityksiä eivätkä kasvattamalla omaa toiminnallista kapasiteettiaan investoimalla", Pitkänen kertoi Kansan uutisille.

Pääoma on virrannut lähinnä muihiin Euroopan unionin maihin, minkä on mahdollistanut Suomen liittäminen EU:hun vuonna 1995. Tähänkin junaan reformistit on saatu nousemaan, vaikka sitten vähän vastentahtoisesti ja "kriittisesti".

Jatkossa olisi erittäin toivottavaa, että seuraavat työmarkkinaneuvottelut todellakin "vaikeutuvat", ts. luokkataistelu saadaan taas käyntiin; nythän hyväätarkoittava "lässyvasemmisto" on pelannut kapitalistien pussiin, kun se on osallistunut sen konsensuksen rakentamiseen ja työväen sumuttamiseen, jonka tuloksena on siirretty varallisuutta pääomalle.