Kulttuuri

- William Blum: Kuoleman imperiumi. Kirjoituksia vapaudenpatsaan varjosta (2005) -- 12.6.2006
- Kahvia ja tupakoinnin ihannointia. Jim Jarmusch: Kahvia ja tupakkaa (2004) -- 15.5.2006
- Pienteollisuuden pakkoluovutusta ja sukudraamaa. Baltasar Kormákur: Meri (2002) -- 15.5.2006
>> Vuonna 2005 osastossa "kulttuuri" julkaistut artikkelit

William Blum: Kuoleman imperiumi

William Blum: Kuoleman imperiumi.
Kirjoituksia vapaudenpatsaan varjosta (Sammakko, 2005)
325 sivua.

Lokakuussa 2003 Osama Bin Ladenilta ilmestyi uusi videonauha. Siinä hän luki katkelman William Blumin kirjasta 'Roistovaltio', ja suositteli mm. kaikille amerikkalaisille sen lukemista; silloin kävisi selväksi, että Lähi-Idässä ei vihata amerikkalaista "vapautta" tai "demokratiaa", vaan amerikkalaista ulkopolitiikkaa.

Blumin teos syöksyi hetkessä myydyimpien kirjojen kärkeen, ja hänen tuotantoaan on viime vuosina saatu suomeksikin pienkustannusyhtiö Sammakon ansiosta. Sammakko julkaisi 'Roistovaltion' suomeksi vuonna 2004, ja viime vuonna julkaistiin käsillä oleva kirjoituskokoelma 'Kuoleman imperiumi' (alkuteos 'Freeing the world to death').

Kirjan lähtökohdat

Blum muistuttaa monessa suhteessa Noam Chomskya, sillä molemmat herrat tunnetaan maansa imperialistisen ulkopolitiikan raskaasta kritiikistä. 'Kuoleman imperiumissa' Blum ei tosin mene chomskymaisiin mittoihin faktamateriaalin vyörytyksessä, sillä tässä kokoelmassa julkaistut tekstit ovat enemmän kolumni- tai pamflettityyppisiä; lähdeviitteetkin ovat tyylilajiin sopivasti lähinnä sanomalehtiin, eivätkä niinkään kirjallisuuteen tai tutkimuksiin.

Kirjoitusten lähtökohdasta kerrotaan johdannossa:

"Suurin [Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa] koskeva myytti, se vakaumus joka useimmiten tekee minun kaltaisilleni ihmisille hirvittävän työlääksi saada amerikkalaisia hyväksymään tiettyjä ajatuksia, on syvään juurtunut uskomus, että tekeepä Yhdysvallat muualla maailmassa mitä hyvänsä, kuinka pahalta se sitten näyttääkin ja mitä kauheutta siitä sitten aiheutuukin, niin Yhdysvaltain hallitus tarkoittaa hyvää. Amerikan johtajat tekevät ehkä erehdyksiä, he saattavat tunaroida, he voivat jopa aiheuttaa joskus enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta he tarkoittavat hyvää. [..] Jopa monella sodanvastaiseen liikkeeseen osallistuvalla on työ ja tuska karistaessaan tätä asennetta; he ajattelevat tai haluaisivat ajatella, että hallitusta pitää vain kannustaa palaamaan takaisin omaksi normaaliksi, hyväntahtoiseksi itsekseen." (s. 9)

Tätä taustaa vasten kirjassa käydään ikäänkuin pikakelauksella lävitse Yhdysvaltain interventiot muuhun maailmaan toisen maailmansodan jälkeen, ja Blum käsittelee tähän liittyvää propaganda- ja valehtelukampanjointia. Kosketellaan USA:n osuutta Venezuelan vallankaappausyrityksessä 2002, puoli vuosisataa jatkunutta Kuuban kuristamista, myyräntyötä kylmän sodan Itä-Euroopassa, Jugoslavian pommituksia, Irakia, Libyaa jne jne., josta tavalliselle amerikkalaiselle ei kerrota paljonkaan.

Ameriikan meininki

Kuten ehkä ylläolevasta johdantolainauksesta käy ilmi, Blum ei ole mikään tusinaliberaali, joka olisi kannattanut presidentinvaaleissa John Kerryä, koska Kerry oli Bushia "pienempi paha": Irakin sodan innokkaana kannattaja Vietnam-veteraaniudellaan Bushia piikitellyt Kerryhän sanoi televisioidussa vaaliväittelyssä, että "I will hunt down the terrorists, wherever they are!"

Demokraattipuolueen - joka perustettiin 1800-luvulla ajamaan orjanomistajien etuja! - kannatus lienee oire Blumin mainitsemasta amerikkalaisesta myytistä, että loppujen lopuksi USA:n hallitus vain tarkoittaa hyvää; varsinkin demokraattihallitus! Blum itse kertoo Voima-lehden haastattelussa olleensa aiemmin USA:n ulkoministeriön virkamies, mutta Vietnam muutti kaiken, ja hän kääntyi sosialistiksi.

Ei voi olla tulematta mieleen, että amerikkalaisten uskossa oman hallituksensa hyviin tarkoituksiin on paljon samaa kuin porvarillisessa suhtautumisessa kapitalistiseen järjestelmään: viat ja puutteet, jotka toki myönnetään, eivät johdu järjestelmästä itsestään, vaan tarvitaan vain pientä laittoa ja säätämistä siellä täällä. Eikä mikään tietenkään täydellistä ole. Mutta jos puhutaan sosialismista, niin päin vastoin kaikki viat ja puutteet johtuvat aina itse järjestelmästä, siis yhteiskunnallisesta omistuksesta ja suunnitelmataloudesta, ja niiden parantamiseksi koko järjestelmä on uusittava!

Jos reaalisosialismissa oli jotain säilyttämisen arvoista, se oli nimenomaan se osa, joka oli onnistunut keplottelemaan vapaana yhteiskunnan määräysvallasta!

Pari pikku huomautusta

Asiasisällön laadusta huolimatta kirjalle on kuitenkin pakko antaa miinusta suomennoksen laadusta, sillä siitä paistaa liikaa lävitse amerikanenglanti ja sille tyypilliset muotoilut. Tekstiä on paikoin käännetty liian sanasta sanaan, jolloin englannille ominainen you/they -passiivi kääntyy kautta linjan suomeksi esim. "he kertovat meille", kun luontevampi tapa olisi kääntää ilmaus passiiviin "meille kerrotaan" tms. Samoin "such as" kääntyy miltei kaikkialla "sellaisia kuin", joka sekin hieman tökkii entisen suomen kielen opiskelijan silmään. Jotkin sanonnat näkyisivät jääneen jopa kokonaan ymmärtämättä. Näin esimerkiksi "to make a mountain out of a molehill" kääntyy fraasiksi vuoresta ja myyränkeosta!

Tästä huolimatta Blumin kirja on hyvä johdatus maailman johtavan imperialistisen roistovaltion toimiin maailmalla. Toivottavasti se kuluu nuorison käsissä ja rohkaisee heitä myös toimintaan imperialismia vastaan.

Joonas Laine

takaisin alkuun

---

Kahvia ja tupakoinnin ihannointia

Jim Jarmusch: Kahvia ja tupakkaa (2004)

Jim Jarmusch on amerikkalainen independent-ohjaaja, jonka tuotantoon kuuluu käsillä oleva otsikon mukaista aihepiiriä käsittelevä yhdentoista lyhytelokuvan kokoelma. Rakkautta ja anarkiaa -sarjassa julkaistu DVD kertoo tuotteesta kannessa, että "kokonaisuus on kuvattu 17 vuoden aikana pitkien elokuvien lomassa".

Sen huomaa. Pätkien huumori ja "Samuel Beckettin arvoinen" "sisältö" tuovat mieleen lähinnä lukioaikojen koulunäytelmät, joihin luokan näsäviisain neropatti oli väkisin keksinyt jotain hauskaa. Lopputulos herättää muutaman myötätuntoisen hymähdyksen parille irtovitsille, mutta muuten puolentoista tunnin kujanjuoksu saa vilkuilemaan kelloa.

Iggy Pop ja Tom Waits istuvat baarissa, ja pöydällä on jonkun unohtama tupakka-aski. Pojat ovat molemmat lopettaneet tupakoinnin. Vain täydellinen idiootti voi olla arvaamatta sketsin kulkua! Muiden pätkien kulku ei ole aivan samalla tavoin ennalta-arvattava, mutta vaikea olisikin arvata mitä tapahtuu seuraavaksi, kun harvassa tapahtuu yhtään mitään. Vastaavaa höpinää kuulee työpaikan sosiaalitiloissa - sielläkin on joukossa helmiä, mutta suurin osa on tympeää kertakäyttötavaraa, jota siitä huolimatta toistellaan. Sisällöttömyys voidaan varmaan hyväntahtoisesti - ja markkinointimielessä - käsittää "kepeiksi impressionistisiksi tuulahduksiksi", mutta rehellisempää oli kutsua filmiä "tylsäksi paskaksi". Arkisten epätapahtumien ja kohtaamisten kuvaaminen sellaisenaan EI OLE KIINNOSTAVAA - sitä on omassakin elämässä ihan tarpeeksi!

Levyn kansiin on painettu Ilta-sanomien hehkutusta: "Jarmuschin kokoelmassa on jotain viehättävän persoonallista, tinkimättömän omaehtoista ja - vastustamattoman coolia." Niinkö! Pikemminkin keisarin uudet vaatteet haisevat tänne asti! Koulunäytelmän suhteen tylsyys on ok, koska sellaisia ne ovat, mutta Jarmuschin teos on sikäli pahempi, että sketseihin on saatu Steve Buscemia, Roberto Benigniä, Tom Waitsiä, Iggy Popia ja muita ohjaajan katu-uskottavia kavereita vaihtoehtopiireistä. Ilman näiden naamojen läsnäoloa kukaan ei noteeraisi tätä tekelettä "cooliksi".

Joonas Laine

takaisin alkuun

---

Pienteollisuuden pakkoluovutusta ja sukudraamaa

Baltasar Kormákur: Meri (2002)

Thórsten Haraldsson on vanhuuttaan höperöityvä kalastusfirman omistaja, jota yksi hänen pojistaan johtaa vaihtelevalla menestyksellä. Firman varjossa elävä islantilainen pikkukylä elää kalastuksesta, mutta pienenevät kalastuskiintiöt ja kannattavuuskriisi ovat ajamassa yritystä ahtaalle. Thórsten ei halua muuttaa mitään, ei varsinkaan antaa periksi EU-sopimusten vaatimuksille ja teollista tehokalastusta harjoittavien pörssiyritysten käytännöille, mutta huomaa elämäntyönsä lepäävän kovin kapoisilla harteilla, sillä kukaan hänen lapsistaan ei ole halukas jatkamaan kalanjalostuksessa - ei ainakaan sellaisella otteella kuin Thórsten itse näkisi parhaaksi.

Niinpä hän kutsuu jälkeläisensä kokoon keskustellakseen firmansa tulevaisuudesta, mutta tilaisuus muuttuukin sukupolvien väliseksi ja sisäiseksi tappeluksi siitä, mitä Thórstenin omistamalle firmalle tapahtuu, ja kuka saa mitäkin. Ja kuka olikaan mitä mieltä kenestäkin! Suku on pahin!

Elokuvan laajempana yhteiskunnallisena taustana on viimeisen vanhan ajan teollisuuspatruunan taistelu maailmaa vastaan, jossa hyvinvointivaltiokapitalismin - sosialidemokratian korkeimman vaiheen - "kohtuullinen voitto" ei enää riitä, vaan tehokkuutta on entisestään lisättävä. Mutta Thórsten ei suostu myymään omistamiaan kalastuskiintiöitä kylän ulkopuolelle, sillä se tappaisi yhteisön elinkeinon niin kuin UPM:n irtisanomisvimma Voikkaan. Kapitalismi kuitenkin kulkee omaa kulkuaan, ja ohjaaja Baltasar Kormákur sanookin halunneensa elokuvassaan pohtia ja tuoda esiin myös sitä, missä määrin asioiden järjestäminen talouden hyväksi käykin ihmisten hyvinvoinnin edellä, eikä toisin päin.

Elokuva politisoitui Islannissa kuitenkin paljon enemmän kuin Kormákur oli ajatellut, ja siitä tuli viime vuosien katsotuin elokuva Islannissa. Kormákur itse päätyi televisioon keskustelemaan kalastusministerin kanssa aiheesta.

* * * * *

--

Vuonna 1966 Islanti havahtui ylikalastamisen ongelmiin, kun kalakannat olivat vaarassa ehtyä. 1976 saatiin viimein aikaan kiintiöjärjestelmä, jonka teki mahdolliseksi samanaikainen kansallisten aluevesien laajennus: näillä alueilla valtio sai käyttää rannikkomertaan yksinoikeudella, ja näin Islanti pystyi karkottamaan vesiltään muiden maiden ylikalastajat, ja soveltaa kalastuskiintiöjärjestelmää.

Käytössä on Individual Transferable Quota -systeemi, yksilökohtainen siirrettävä kiintiö, siten että kullakin kalastajalla on kiintiö, jota ei saa ylittää, mutta tämän kiintiön voi myydä toiselle kalastajalle. Islanti ei ole EU:n jäsen, sillä EU:n pelätään määräävään liikaa kalastuksesta, joka on maalle elintärkeä: kalatalouden osuus viennistä on 62% (2004). Lain mukaan vain islannin kansalainen voi omistaa kalastusyrityksen, ja ulkomainen pääoma saa olla vain vähemmistöosakkaana.

Vuonna 1991 kokonaisuudessaan käyttöönotettu kiintiökauppa on kuitenkin johtanut siihen, että kiintiöt ovat kuitenkin hiljalleen yhä harvempien käsiin. Syynä tähän ovat olleet mm. suuret kalastusyritysten fuusiot viime vuosina. Suuremmat yritykset ostavat pienempien kiintiöitä, ja kylät, joiden työllisyyden ne ovat aiemmin taanneet, ovat vaarassa kuihtua pois.

Joonas Laine

takaisin alkuun

---