Ulkomainen työvoima Suomessa – työperäistä maahanmuuttoa vai ihmiskauppaa?

Turun sosiaalifoorumin aamupäivässä kuultiin mielenkiintoinen alustus ulkomaisten työntekijöiden asemasta Suomessa. Keskustelun järjesti Metallin ammattiosasto 49, alustajana osaston entinen toimitsija Jyrki Yrttiaho.

Suomi on perinteisesti ollut maa, josta muutetaan muualle, eikä suinkaan maahanmuuton kohdemaa. Tunnettua on muun muassa, miten Suomesta muutettiin viime vuosisadan alussa mm. Yhdysvaltoihin, ja 60–70 -luvuilla Ruotsiin.

Toistaiseksi Suomi ei ole ollut kovin houkutteleva kohde; kaikenkaikkiaan täällä asuu vakituisesti vain noin 120 000 ulkomaan kansalaista. Mutta muutos on varmasti edessä tulevaisuudesssa. Maahanmuuton kohteena oleminen onkin noussut keskusteluun suhteellisen äskettäin, oikeastaan kunnolla vasta EU:n viime laajentumisen jälkeen. Tämän keskustelun yleinen sävy esimerkiksi eduskunnassa on ollut, että ”työperäiseen maahanmuuttoon” ei liity merkittäviä ongelmia.

Kuitenkin esimerkiksi tilastot ulkomaiden kansalaisten työllisyystilanteesta kertovat omaa kieltään: valtava osa heistä on työttömänä, mikä ei vähiten johdu työmarkkinoilla tavattavasta syrjinnästä. Erityisesti eräät kansallisuudet leimataan laiskoiksi ja sosiaaliturvan väärinkäyttäjiksi, jotka eivät edes halua tehdä työtä.

Työperäinen maahanmuutto hyvä bisnes

Tämän lisäksi ”työperäinen maahanmuutto” on kannattavaa liiketoimintaa niille tahoille, jotka välittävät ihmisiä töihin, erityisesti telakka- ja rakennusteollisuuteen sekä palvelualoille. Usein on syytä puhua suoraan ihmiskaupasta – Yrttiaho mainitsee mm. äskettäisen arvokuljetusryöstöyrityksen Liedossa: siitä vastannut kansainvälinen kopla pyöritti vastaavista ryöstöistä saamillaan rahoilla työvoimanvuokrausta telakoilla.

Suomessa vakituisesti oleskelevat ulkomaan kansalaiset ovat viranomaisten tiedossa, mutta tämän sijasta 19 000 ulkomaisesta vuokratyöntekijästä ei ole käytännössä mitään merkintöjä missään. Kuluvan vuoden alusta voimaan tullut tilaajavastuulaki on jäänyt valvonnan puuttuessa täysin kuolleeksi kirjaimeksi: liki kahdestakymmenestä tuhannesta vuokratyöläisestä rekisteriin on saatu vain 250!

Valvonta olisi työsuojelupiirien varassa, mutta voimavaroja tosiasialliseen valvontaan ei ole. Päättäjillä ei myöskään ole halua lisätä työnantajien rangaistuksia rikkomuksista.

Ulkomaalaisille tasavertainen asema

Vaikka mainitut ongelmat odottavat ratkaisuaan, on hallitus lisäämässä ”työperäistä maahanmuuttoa”. Voi kysyä, halutaanko maahan luoda työttömien ulkomaalaisten reservi, jonka avulla työnantajat voivat pyrkiä polkemaan palkkoja ja muita työehtoja.

EU:n alueella laittomasti oleskelevien ja työtä tekevien lukumäärää ei tiedetä, mutta selvää on, että se liikkuu miljoonissa. Nämä ihmiset ovat avointa riistaa hämärälle bisnekselle ja järjestäytyneelle rikollisuudelle. EU on kunnostautunut tiukkana ulkorajansa vartijana, vaikka päin vastoin olisi lisättävä laillisia maahanmuuttokanavia. Näin ihmisten ei tarvitsisi ylittää Välimerta omatekoisilla lautoilla ja henkensä kaupalla, tai maksaa tuhansia euroja lipeviä lupauksia antaville hämärämiehille.

Maahanmuuttajille olisi mahdollistettava tehokas kielenopiskelu – suomeksi tai ruotsiksi – joka kattaisi myös työvoiman ulkopuolella olevat. Perusoikeudet on taattava kaikille, ei vain Suomen kansalaisille, ettei ulkomaalaisista muodostu B-luokan kansalaisia.

Joonas Laine

takaisin alkuun

---

Internationalismi ja ulkomainen työvoima Suomessa

Samalla kun julkinen sektori ja erityisesti koulutetut naiset, joille antamansa lupaukset huimista palkankorotuksista Kokoomus on nyt pettänyt, taistelee palkkojensa puolesta, kuuluu yksityisen hoitosektorin puolelta kummia uutisia: Suomeen aiotaan tuoda Filippiineiltä hoitajia paikkaamaan hoitajavajetta. Rekrytoinnista vastaava Opteam on avannut Filippiineille toimistonkin.

Tapauksen johdosta ei ole sen enempää tarvetta ruveta lietsomaan ulkomaalaispelkoa kuin silloinkaan, kun työvoiman vapaa liikkuvuus toteutettiin EU:ssa vappuna 2006; silloinhan SAK:ssa pelättiin, että virolainen halpatyövoima tulee ja mädättää suomalaiset työmarkkinat, ja lääkkeeksi vaadittiin jopa seitsemän vuoden siirtymäaikoja.

SAK:ssa ei taidettu huomata, että kun demarijohtajien oma toiminta on aika hyvin mädättänyt ay-liikkeen jo valmiiksi, niin ulkomaisen työvoiman tulosta johtuva ainoa vaara oli se, että SAK olisi joutunut ehkäpä taistelemaan kapitalistia vastaan – eikä vain kerjäämään armopaloja.

Ongelmanasettelu on sama tässä hoitajatapauksessakin. Kenelläkään ei voi olla mitään sitä vastaan, että hoitajia tulee tekemään tarpeellisia töitä, ja esim. Etelä-Suomen kasvualueilta saa töitä hakea yhtä hyvin Kainuusta kuin Filippiineiltä tai Virosta tuleva työläinen. Jos joku haluaa ajaa linjaa, jossa ”suomalaiset” työpaikat tulisi ensi sijassa täyttää suomalaisella työvoimalla, niin sellaista politiikkaa voi mennä harrastamaan Perussuomalaisten joukkoon. Työväenluokkaisen internationalismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

On kuitenkin mielenkiintoista katsoa, millainen on se tosiasiallinen asetelma nyky-Suomessa, johon filippiiniläiset hoitajat tulevat, ja miten kapitalisti pyrkii käyttämään hyväkseen palkka- ja elintasoeroja imperialistileirin ja ns. kolmannen maailman maiden välillä.

Suomessa hoitajien palkat ovat sen verran alhaiset ja työolot sen verran tylyt, että töihin ei saada tarpeeksi väkeä; onpa heitä lähtenyt Norjaan ja Englantiinkin, kun siellä nämä asiat ovat paremmalla tolalla. Kun yksityinen hoivafirma nyt vakuuttelee, että filippiiniläisille maksetaan TES:in mukaista palkkaa (mikä voi pitää paikkansakin), niin asetelma saattaa silti olla, että kun suomalainen palkkataso ylittää filippiiniläisen palkkatason (ainakin BKT asukasta kohti on n. 25-kertainen!), niin filippiiniläisen hoitajan palkankorotusvaatimukset eivät liene samaa tasoa kuin suomalaisen. Tosiasiallisesti tämä vähentää palkankorotuspainetta.

Jos tilanne on tällainen, niin ei ole ihme, että hoitajia tuodaan Filippiineiltä eikä esim. Ruotsista.

Tilanne on siis työväenliikkeen kannalta pulmallinen. Mutta jos ratkaisuja haetaan sellaiselta suunnalta, joka asettaa jo valmiiksi altavastaajan asemassa olevat köyhien maiden työläiset vieläkin syrjitympään asemaan suhteessa suomalaisiin työläisiin, ollaan astuttu rajan yli.

On yksi asia, että kapitalisti pyrkii murtamaan rajat pääoman ja työvoiman liikkuvuudelta, jotta se voi viedä tuotantolaitokset sinne missä työvoima on halpaa, ja esim. palveluteollisuuden kohdalla tuoda työvoimaa sieltä missä sitä saa, jos on tarvis; ja on toinen asia, miten työväenliike vastaa tähän. Ainoa hyväksyttävä tapa on asettua jokaisessa tapauksessa työläisen puolelle kapitalistia vastaan – sitä enemmän, mitä köyhemmästä maasta työläinen tulee ja mitä huonommin hän ymmärtää paikallista kieltä, kulttuuria jne.

Suomen työväenliike on tässä mielessä tyypillinen imperialistileiriin kuuluvan maan työväenliike: taistella ei haluttaisi millään, ja siitä pyritään laistamaan sellaisillakin tavoilla, jotka polkevat ulkomaalaisten työläisten oikeuksia.

Kukaan ei koskaan kritisoi suomalaisten lähtöä siirtotyöläisiksi Ruotsiin, Amerikkaan jne. Se on sinänsä oikein, mutta vikaan mennään silloin, kun tästä huolimatta ollaan usein kyllä valmiita patoamaan muualta tulevien työläisten virtaa, vaikka heidän toiminnassaan on kyse täsmälleen samanlaisesta muuttoliikkeestä kuin esim. Suomessa 1960-luvulla. Silloin talouden rakennemuutos hävitti elinmahdollisuuksia maaseudulla ja pakotti ihmiset muuttamaan kaupunkeihin (tai ulkomaille) työn ja toimeentulon perään. Jos nykyään imperialismin alistamissa maissa elintaso on huonompi kuin imperialismin keskusalueilla (mm. Suomessa), niin meillä ei ole mitään oikeutta estää ulkomaalaisia työläisiä etsimästä parempaa elämää.

Keinoja näiden ongelmien ratkaisemiseen ei tarvitse keksiä, sillä ne on tiedetty jo kauan. Jos jonkin maan työläiset onnistuvat puristamaan kapitalistilta paremmat työehdot kuin muissa maissa, ainoa keino näiden saavutusten takaamiseksi on taistella niiden puolesta kansainvälisesti, jotta ne toteutuisivat kaikkialla.

Joonas Laine

Suomalaisyritys houkuttelee lähihoitajia Filippiineiltä
Tehy ja Super pettyivät Vanhasen rahatukeen
SuPer ja Tehy: Hallitus on pettänyt hoitajille antamansa lupaukset
EU:n laajentumisen siirtymävaiheen ongelmia ei pidä vähätellä

takaisin alkuun

---

TUPO vai liittokierros?

Huoli “kansainvälisestä kilpailukyvystä” oli tapetilla vappua edeltäneellä viikolla, kun Teknologiateollisuus  ilmoitti, että se aikoo hakea TES-neuvotteluista liittokohtaista ratkaisua. Kun Teknologiateollisuus on Suomen tärkein vientiala – 60 % viennistä, 75 % tutkimus- ja kehitysmenoista – niin hallituksen oli pakko jo seuraavana päivänä heittää pensselit santaan ja luopua tupohaaveista.

Teknologiateollisuus vaatii nyt irtautumista tupoilusta, sillä sen tavoitteet Suomen työmarkkinoiden uudistamiseksi ovat: "työpaikoilla sopiminen toimivaksi, palkkaus kannustavaksi, korotukset työpaikkakohtaisiksi, työajat tarpeiden mukaan, välilliset työvoimakustannukset pienemmiksi, työrauha varmistettava".

Teknologiateollisuuden mukaan

"Vanhakantainen valtakunnallinen sopimusmalli on kankea, eikä sovi tämän päivän kansainvälisesti kilpaileviin yrityksiin. Yritykset ovat erilaisia, eikä niitä voi hallita valtakunnallisilla keskiarvoilla. Työehtosopimusten ns. perälautamallit eivät nykymuotoisina kannusta riittävään aloitteellisuuteen paikallisen sopimisen hyödyntämisessä. On päästävä irti lyhytnäköisestä edunvalvontapolitiikasta.”

Kapitalisti uskaltaa esittää tällaista, koska luottamus ay-liikkeen näköalattomuuteen on luja. Jos olisi selvää, että liittokohtainen sopimus toisi teknologiateollisuuteen suuremmat palkankorotukset ja muut rasitteet kuin tuposopimus, kannatettaisiin epäilemättä tupoa. Kun näin ei ole, niin uskotaan liittokierroksella voitavan ajaa läpi "perälautamallia" murentavaa ratkaisua, joka mahdollistaisi palkan ym. työehtojen määräytymisen entistä enemmän yksittäisen yrityksen kannattavuuden mukaan. Näin palkat joustaisivat myös alaspäin.

Liittokierroksen ja kattavan tupon kohtioissa kiteytyvät kapitalismin vaikeudet, kun se yrittää luovia palkkatyön ja pääoman välisen ristiriidan kurimuksessa. Jos tuposopimus näyttää luovan kaivattua "vakautta", niin tupo on päivän sana, erilaisten solidaarisuusvetoomusten kera: hyvin kannattavien vientialojen työläisten ei pidä ulosmitata tuottavuuden kasvua maksimaalisesti, koska tämä on "epäsolidaarista" huonommin kannattavien alojen työläisiin nähden, jotka eivät voi ulosmitata yhtä suuria korotuksia. Palkkaerot kasvaisivat.

Tässä mallissa työläisten välisiä tuloeroja ei haluta kasvattaa, mutta työläisten ja kapitalistin välisiä tuloeroja halutaan. Ulosmittaamaton tuottavuuden kasvuhan jää riistäjän taskuun.

Toinen, nykyaikaisempi ja "kansainväliseen kilpailuympäristöön" sopivampi malli on nyt tulossa oleva liittokierros paikallisine sopimisineen. Siinä palkankorotukset - tai -alennukset! - määräytyvät työpaikkakohtaisesti, sen mukaan, mitä kukin yksittäinen yritys pystyy maksamaan. On selvää, että toiset pystyvät maksamaan paljon enemmän kuin toiset. Perustelut ovatkin kilpailukyvyn vahvistaminen kansainvälisillä markkinoilla, joka nähdään nykyään ainoaksi keinoksi tuottaa "hyvinvointia ja työpaikkoja".

Tässä mallissa työläisten välisiä palkkaeroja halutaan kasvattaa ja mahdollistaa myös huonommin kannattavien yritysten mahdollisuudet riistoon "kansainvälisessä toimintaympäristössä".

Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei tietenkään kelpaa ratkaisuksi, sillä luonnollisestikin työn ja pääoman ristiriitaa ei pidä pyrkiä hallitsemaan, vaan ylittämään. On tehtävä selväksi, mikä sekä perinteisissä tupoissa että liittokohtaisissa ratkaisuissa on vikana. Tasakorotus-tupon järjettömyys on siinä, että huonommin kannattavat alat joutuvat maksamaan tuottavuuttaan suurempia korotuksia, mikä voi ajaa ne kannattavuusvaikeuksiin ja toiminnan lopettamiseen. Toisaalta vientialojen kapitalistit saavat pitää suhteettomat voittonsa. Liittokierroksen järjettömyys taas on siinä, että se luo hyvin kannattavaan vientiteollisuuteen hyvätuloisen aristokratian.

Molempien ongelmien juuri on, että palkan maksavat aina yksittäiset yritykset omasta pussistaan, ja että jokaisen tuotantoyksikön on tultava toimeen oman tuloksensa perusteella.

Riippumatta siitä, mikä on kunkin yksittäisen laitoksen tuottavuus tai kannattavuus, voitaisiin kansantalouden ylijäämä panna yhteiskunnan yhteiseen pussiin, josta voidaan jakaa tasakorotukset kaikkien sektorien työläisille matalapalkka-aloja suosien. Mutta tämä edellyttää tietysti sitä, että tuotantovälineiden yksityisomistus on hävitetty, ja markkinoiden tilalle asetettu suunnitelmatalous.

Siihen on Suomessa kuitenkin vielä pitkä matka, sillä Suomen ay-liikkeen tunnuksena on “työn ja pääoman sinivalkoinen rintama”. Ensimmäinen tavoite tiellä luokkatietoiseen ay-politiikkaan on sen asian selvittäminen, että suomalaisen työläisen etu ei löydy liitosta suomalaisen kapitalistin kanssa, vaan liitosta muiden maiden työläisten kanssa sekä suomalaista että muunmaalaista kapitalistia vastaan.

Joonas Laine

Työmarkkinoiden välttämätön muutos
Teknologiateollisuus käynnistää sopimusneuvottelut toukokuussa
EK vahvisti tupon kaatuvan

takaisin alkuun

---

"Työperäinen maahanmuutto" on aivovuotoa

Uuden hallituksen ohjelmaan on kirjattu tämä lause: “Lisäksi helpotetaan ja lisätään työperäistä maahanmuuttoa niiden osaamiskapeikkojen täyttämiseen, joihin kotimainen työvoima ei riitä.”

Kun avaamme tämän lauseen ja selvitämme sen tarkoittaman politiikan seuraukset, saamme tulokseksi, että Suomen uusi hallitus jatkaa samaa imperialistista politiikkaa kuin aikaisemmatkin hallitukset.

Mitä imperialistista voi olla työvoiman hankkimisella sellaisiin töihin, joita suomalaiset eivät halua tehdä? Näin kuuluu viaton epäily, että taas ne kommunistit liioittelevat. Mutta Metallityöväenliiton jäsenlehti Ahjo kirjoitti numerossaan 7/2006 otsikolla “Virossa kova pula metallimiehistä” näin:

“Viron metalliyritykset tuovat jo lisätyövoimaa Venäjältä ja Ukrainasta. Työikäisiä on liian vähän. Sama ongelma on kaikissa Viron metalliyrityksissä, kertoo virolaisen metallialan konsernin SRC Groupin toimitusjohtaja Hannes Lilp Tallinnassa. [..] SRC:llä on useita suuria asiakkaita Suomessa, niiden joukossa Silja Line, Alfons Håkans ja Metso. Lilpin mukaan asiakkaita ei enää tarvitse lähteä Suomesta kosiskelemaan, vaan suomalaiset tulevat itse Viroon etsimään yhteistyökumppaneita. [..]

“Tarttolaisen metallialan konsernin Tarmetecin johtajan Toomas Leppin mukaan työmiesten värvääminen muuttui entistä vaikeammaksi Viron liityttyä Euroopan unioniin. — Nyt samoista työntekijöistä ovat Viron yritysten lisäksi kilpailemassa etenkin suomalaiset työnantajat. Suomeen lähtevät nuoret ja perheettömät sekä seikkailunhaluiset. [..] Lepp sanoo metallimiesten muuttavan Etelä-Virosta ensin Tallinnaan, jossa palkat ovat Tarttoon nähden jopa kaksinkertaiset, ja sitten Helsinkiin.”

Yksin Turun telakan yhteensä noin 3.900:stä työläisestä 15 % on virolaisia. Näin ulkomaisten finanssikapitalistien omistama Suomessa sijaitseva telakka vie Virosta sitä työvoimaa, jota maan teollisuus itse tarvitsisi. Tätä politiikkaa Suomen hallitus aikoo jatkaa ja voimistaa.

Eivätkä suinkaan metallityöläiset ole ainoita haluttuja. Ulkoministeriön internet-sivuilla kirjoitettiin jo pari vuotta sitten näin:

“Viron media on uutisoinut helmikuun aikana toistuvasti virolaisten lääkäreiden muutosta ulkomaille. Eniten pelätään sitä, että Suomi houkuttelee virolaiset lääkärit hellittämään lääkäripulaansa. Pontta näille keskusteluille antoi Kotkan ja Lappeenrannan kaupungin Tallinnassa ja Tartossa järjestämät tiedotustilaisuudet työmahdollisuuksista Suomessa, johon osallistui yli 200 virolaislääkäriä ja lääketieteen opiskelijaa.”

Kun Viron kaltainen Suomea huomattavasti köyhempi maa käyttää omia varojaan kouluttaakseen tarvitsemiaan lääkäreitä, jotka sitten valmistuttuaan lähtevät lahden taakse työskentelemään yli kaksi kertaa rikkaammassa maassa, jonka ei tarvitse maksaa saamastaan korkeakoulutetusta työvoimasta mitään, niin se on imperialismia. Koulutetut ja muu tarvittava työvoima voidaan ottaa, mutta rupusakki jääköön Linnakkeen ulkopuolelle!

Kapitalistisessa järjestelmässä työvoimaa pyritään liikuttelemaan sektorilta toiselle sen mukaan, mihin pääoman omistajat pääomaansa sijoittavat parhaan tuoton perään. Valtiovalta toimii tämän tuotantologiikan apumiehenä. Mihin tahansa sopeutuva, juureton, omaisuudeton ja perheetön monitaitotyöläinen olisikin oikea unelma, sillä hän liikkuisi kännykkäteollisuuden alihankkijafirmasta Pohjois-Karjalasta sujuvasti lohkohitsaajaksi Turkuun ja sitten Helsinkiin suunnittelemaan kännykkäpelejä aina sen mukaan, missä suhdanne takaa suurimmat voitot. Suomen kapitalisteilla on nyt kova hätä saada tänne metallimiehiä vaikka Kiinasta asti, sillä metalliteollisuudella ei ole tarpeeksi työvoimaa. Työvoiman vapaa liikkuvuus ja elintasoerot ovat pääoman etu, sillä se laajentaa valikoimaa.

Älköön kukaan luulko, että kommunisteilla olisi jotakin ulkomaalaisia työläisiä vastaan. Ei ole köyhempien maiden työläisten vika, jos he haluavat leveämpää leipää – siihen heillä on täysi oikeus, eikä Suomen kaltaisen rikkaan maan asukkailla ole mitään oikeutta kieltää sitä heiltä. Ongelma ei ole ulkomaalainen työläinen vaan kapitalisti, joka pyrkii pelaamaan eri kansallisuuksia edustavat työläiset toisiaan vastaan käyttämällä elintasoeroja ja kielivaikeuksia ym. hyväkseen, polkeakseen palkkoja ja vaikeuttaakseen työväen järjestäytymistä. Voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kaikkien maiden työläisten on pidettävä yhtä ja taisteltava riistäjää, ei toisiaan vastaan!

Eräs suurimmista vaikeuksista on myös Suomen ay-liikkeen suuntautuminen, se kun on hyväksynyt “Suomen” kilpailukyvyn – siis suomalaisen kapitalismin kilpailukyvyn – siksi rajaksi, jonka ylitse ei työväen etua haluta ajaa.

Mutta suurin ongelma on itse imperialistinen maailmanjärjestelmä, joka yhä jakaa maita raaka-aineita tuottaviin, köyhiin matalan teknologian maihin, sekä rikkaisiin, korkean teknologian maihin. Tämä työnjako on semmoinen, että köyhän maan on siitä todella vaikea irtautua, ja sitä haluavat maamme valtaeliitti ja sen perässähiihtäjät edelleen vahvistaa ja syventää:

“Globaalin kilpailun kiristyessä Suomi voi pärjätä vain osaamiseen perustuvilla tuotteilla ja palveluilla.” (SDP)

“Kiristyvässä globaalissa kilpailussa ikääntyvä Suomi voi pärjätä [..] vain osaamistaan kehittämällä ja avautumalla. (Matti Vanhanen (Kesk.))

“Yhteiskunta voi vähentää rakenteellista työttömyyttä vain panostamalla osaamiseen ja koulutukseen.” (SAK)

“Tahdon, että Suomesta rakennetaan sellaista osaamis- ja sivistysyhteiskuntaa, jossa tutkimus ja koulutus ovat huippuluokkaa, mikä houkuttaa myös ulkomaisia opiskelijoita, osaajia ja yrityksiä.” (Jyrki Katainen (Kok.))

“Palkkojen ja sosiaaliturvan polkumyynti ei edistä kestävää kehitystä. Siksi Euroopan kilpailukykyä pitää hakea palkkojen alentamisen ja sosiaaliturvan heikentämisen sijaan tiedon lisäämisen, korkean osaamisen ja innovaatioiden tukemisen suunnasta.” (Vasemmistoliitto)

Joonas Laine

Virossa kova pula metallimiehistä
Suurtilaus lisää alihankkijoiden määrää
Viron media virolaislääkäreiden muutosta Suomeen
Brain drain – Global statistics
How extensive is the brain drain?

takaisin alkuun

---

Suomi lähenee taas NATOa

Aamulehti kertoi viime viikon lopulla, että Suomi on sopinut Ruotsin kanssa yhteisestä periaatepäätöksestä osallistua Naton nopean toiminnan joukkojen (NRF:n) harjoituksiin. Päätös tehtiin jo viime tammikuussa, mutta se salattiin eduskuntavaalikampanjan ajan. Jutun tultua ilmi, ulkoministeri Erkki Tuomioja kertoi Suomen tietotoimistolle, että Suomi on valmis harkitsemaan NRF:n "täydentäviin joukkoihinkin" osallistumista.

Suomi ei ole Naton jäsen, eikä vallitsevan liturgian mukaan ole "lähiaikoina" liittymässäkään. Uuden hallituksen ohjelmaan ollaan kuitenkin kirjaamassa "tuoreempia ilmaisuja" siitä, mitä on sotilaallinen liittoutumattomuus, ja Nato-operaatioihin osallistuminenkin lienee sitä "aikaansa seuraavaa liittoutumattomuutta", mistä edellisen hallituksen puolustusministeri Seppo Kääriäinen on maininnut.

Amerikkalaisilla on tilannetta osuvasti kuvaava sanonta. Jos se kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, niin se todennäköisesti on ankka. Jos siis Suomi osallistuu Naton operaatioihin ("täydentävässä" roolissa tai muutoin), hankkii Nato-yhteensopivaa aseistusta ja muuttaa lainsäädäntöäänkin Nato-operaatioihin osallistumisen vuoksi, niin mikä on johtopäätös? Se on varmasti sama, minkä jokainen kansainvälistä politiikkaa seuraava taho - paitsi suomalaiset - teki toisen maailmansodan aikana, kun Suomi osallistui sotaan Saksan, Japanin ja Italian rinnalla - vaikka virallisia liittolaissopimuksia ei ollutkaan.

Nato-peli eroaa kuitenkin natsi-Saksan liittolaisuudesta siinä mielessä, että Natossa ollaan tukevasti voittajan puolella. Siksi Nato-jäsenyyden kannattajat sanovatkin, että tulisi liittyä jäseneksi myös virallisesti - siten päästäisiin "niihin pöytiin, joissa päätökset tehdään".

Lars-Olof Fredriksson kirjoittaa Turun Sanomissa 10.4. näin:

"Virolainen Afganistanin ja Irakin sodan veteraani totesi tv-haastattelussa, että osallistuminen omalla sotajoukolla nyt käytäviin sotiin on osa uuden identiteetin luomista. Näin ajatellaan uskoakseni kaikissa uusissa Nato-maissa, jotka ovat vapautuneet Neuvostoliiton ikeestä ja osoittavat nyt lojaalisuuttaan Lännelle muun muassa Yhdysvaltain johtamiin sotiin osallistuen.

"Suomessa koulutettu virolainen upseeri totesi, ettei Suomella ole samanlaista tarvetta sodan keinoin todistella uskollisuuttaan muille, kun asiat ovat kunnossa ja puolustus kohdallaan. Vai onko olemassa turvallisuuteen liittyvä todistelutaakka, jonka tasapainottaminen edellyttää Natoon liittymistä? Näitä todella omaan identiteettiin ja historialliseen menestykseen kytkeytyviä kysymyksiä olisi syytä nostaa pöydälle, kun oikeisiin pöytiin pääsystä keskustellaan."

Näyttää siltä, että Virossa suhtaudutaan Natoon on paljon rehellisemmin kuin Suomen johdossa. Aivan samoin kuin Virossa, myös meidän maamme valtapiireissä on kova tarve osoittaa, kenen leiriin kuulutaan.

Täällä halutaan kuulua voittajan leiriin. Nykyisessä maailmantilanteessa se tarkoittaa kuulumista imperialismin leiriin.

Joonas Laine

Nato ei istu suomalaiseen sotilasperinteeseen

takaisin alkuun

---

Kenestä tulee Suomessa kansanedustaja 

Tilastokeskus tarjosi sivuillaan heti vaalien jälkeen paketin tilastotietoa, joka piirtää yleiskuvan siitä, millaisista ihmisistä vapaan Suomen vapaissa vaaleissa tulee edustajia, jotka sitten omantuntonsa mukaisesti ajavat "yhteisiä asioita". Mitä tahansa tämä kuva muistuttaakin, niin se ei näytä "kansalta pienoiskoossa". 

Keskimääräinen kansanedustajaksi valittu on melkein aina työssäkäyvä (n. 93%), kun äänestäjistä työssäkäyviä oli vain noin puolet. Eläkeläisiä, työttömiä ja opiskelijoita ei eduskuntaan valittu juuri lainkaan. Eivätkä eduskuntaan valitut työssäkäyvät ole keitä tahansa: keskimääräisen kansanedustajaehdokkaan tulot ovat 38.000 euroa vuodessa, eli melkein kaksinkertaisesti keskivertoäänestäjään verrattuna. Mutta tämä ei ole paljonkaan verrattuna kansanedustajiksi valittujen tulotasoon: juuri käytyjen eduskuntavaalien jälkeen meitä "edustavat" henkilöt, joiden palkka oli noin 90.000 euroa vuodessa. 

"Hyvätuloiset tulevat valituiksi", toteaa Tilastokeskuskin. "Kokoomuksen ja Suomen Keskustan ehdokkaista enemmistöllä on yli 42 000 euron tulot. 42 000 euron rajan ylittää 57 prosenttia Kokoomuksen ehdokkaista, 53 Suomen Keskustan, 44 SDP:n ja 43 prosenttia RKP:n ehdokkaista. Äänestäjäkunnasta vain 9 prosenttia ansaitsee yli 42 000 euroa. Tällä vaalikaudella yli 42 000 euroa ansaitsevien osuus on kasvanut etenkin Kokoomuksen ja Suomen Keskustan ehdokkailla." 

Lisäksi kansanedustajiksi valikoituu järjestelmässämme enimmäkseen akateemisesti koulutettuja henkilöitä. Heitä on sekä ehdokkaista että valituista edustajista yli puolet. Kun äänestäjäkunnasta leipänsä ansaitsee perusasteen tutkinnolla n. 40%, niin kansanedustajiksi valituista vain muutama prosentti lukeutui tähän ryhmään. 

"Millainen kansa, sellaiset päättäjät", kuuluu puhkikulunut hokema. Miten olisi sen sijaan: millainen vaalijärjestelmä, sellainen lopputulos? Onko järjestelmä hyvä, jos se tuottaa tuloksia, joissa rikkaat ja hyvin koulutetut huolehtivat "yhteisistä asioista"?  

Joonas Laine  

Eduskuntavaalit 2007